Minulla on toisinaan olo jota tuo Antti-Juhani Mannisen nuken asento voisi hyvin kuvata. Että minut on jätetty yksin. Että minua ei ymmärretä.
Tunne on yhtä aikaa totta ja valetta.
Eilen menin kirkolle jo aamumessun aikana, koska en ollut onnistunut saamaan vapaaehtoisia pöydän- ja tuolinkantajia muuten (enkä halunnut kiristää aikuisia lapsiani enkä työkavereitani tekemään sitä).
Kirkossa oli paljon enemmän ihmisiä kuin yleensä minun saarnatessani. Mieleni muuttui mustaksi. Tunsin kateutta. Hetken.
Kaikki kolme, joilta kysyin, suostuivat siirtelemään pöytiä pois nukkenäytelmän tieltä. Lupasin levittää tuolit itse.
Hylätyksi tulemisen tunne palasi toiseksi hetkeksi, kun astuin kirkkosaliin illalla Kaarinamessun alkaessa. Kolmekymmentä ihmistä suuressa salissa näyttää kovin vähältä.
Tunteeseen liittyivät hetket aiemmin päivällä, kun olisin halunnut osata sanoa muutamille ihmisille jotain, mutten osannut. Ja harmillinen tosiasia, etten tunnista ollenkaan kaikkia ihmisiä vaikka olisin nähnyt heidät monesti, ja jutellutkin. Keitä ovat nämä, joille kohta puhun? Olenko aiemmin puhunut liian vaikeita ja käsittämättömiä asioita, niin etteivät muut halua minua kuulla? Ollut liian vähän kiinnostunut muista?
Tavoitan yhden tutun luottavaisen katseen. Tiedän että jossain niin kaukana etten erota niitä saattaa olla muitakin.
Yksi riittää. Tunne katoaa.
--
Sain viestin, jossa kiitettiin kirkkokritiikistäni kirkkokahveilla. Huomasin jättäneeni päivällä saarnareferaatistani (alla) kirkkokriittisen kohdan pois, vaikka kirjoittaessani muistin sen ihan hyvin.
Runojen ja musiikin jälkeen jatkoin saarnaani kertomalla, kuinka Pietari ja Jeesus Luukkaan mukaan tapasivat. Jeesus lainasi Pietarin venettä ja piti siitä saarnan väkijoukolle. Sitten hän neuvoi Pietaria kalastuksessa, niin että tämä sai valtavan kalansaaliin. Pietari reagoi sanomalla: Mene pois, Herra, minä olen syntinen ihminen.
Kristilliseen ihmiskuvaan kuuluu ajatus, että jokainen ihminen on syntinen. Emme täytä mittaa. Emme osaa rakastaa Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistä niin kuin itseämme.
Synti mainitaan kirkossa usein, mutta monesti vain mainitaan. Todetaan, että saamme syntimme anteeksi, muttei pysähdytä miettimään, mitä sillä tarkoitetaan.
--
Messun jälkeen sain kyydin Turkuun. Menimme toisen kyytiläisen kanssa samaan ruokakauppaan. Siellä kritiikkini sai muodon: kirkko tarjoaa turvallisuutta ja turvallisuuden tunnetta, jotka mahdollistavat sen, että ihmiset pakenevat pelkojaan, vihaansa, syyllisyyttään ja häpeäänsä kohtaamatta niitä. Kohtasin niin lämmintä ymmärrystä että pakenin kaupasta pois ennen seuralaistani.
Kotona siis onnittelin itseäni, niin kuin alla kerroin: Pakenin vasta illalla. Kestin tunteeni, kestin antaa sen puheen tulla, mikä halusi tulla, miettimättä enää sillä hetkellä, mitä siitä seuraisi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti