Heinät ja puut ikuistuvat paremmin. En kauaa tihrustele niitäkään, mutta silmäni ja käteni toimivat nyt rennosti ja varmasti.
Nuorisotyönohjaaja vetää leiriä samalla hyväntuulisella tarmolla ja suurpiirteisyydellä, jolla hän rippikoulun talvella kaupungissa aloittikin. Minä pääsen siivellä tunnelmaan mukaan. Tai pääsisin jos tahtoisin. Vai osaisin?
Tämähän menee hyvin, hän sanoo. Tämähän menee niin kuin suunnittelimme, hän sanoo, jokainen saa olla oma itsensä. Myös hän ja minä.
Koetan murista hänelle pienetkin harmini heti kun niitä ilmenee. Hän kestää murinani kuin mies, ja jatkaa tyylillään. Miksen minäkin tyytyisi siihen mitä on? Antaisi kaiken mennä painollaan?
Tiistaina leirillä vierailee teatteriohjaaja tutustuttamassa nuoria luontoon ja Itämereen. Raamattuosiosta hän on ajatellut että minä vedän sen ja minä että hän. Yritän, mutta joudun kesken kaiken tunnustamaan totuuden ja heittämään vastuun hänelle. Heti hän laittaa nuoret kuvittamaan paratiisikertomuksen elävillä patsailla. Koko kevään takkuillut yhteistyöhanke toimii hetken kuin unelma.
Seuraavana päivänä palaan arkeen. Nuorisotyönohjaaja unohtaa mitä olemme yhdessä sopineet ja tekee niin kuin hyvä on, hänen mielestään. En saa kiinni minulle heitettyjä ystävällismielisiä sanoja. Keksin muuta tekemistä juuri silloin kun joku haluaa suorittaa minulle ulkoläksyjä.
Kotona leikkaan portaan pielestä kuihtuneet pelakuun kukinnot pois, jätän naapurin selän tervehtimättä ja juon kahvia poikani kanssa.
Sitten kytken tietokoneeni takaisin nettiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti