Vielä yksi intohimo nousi mieleeni Ruissalossa maatessani ilta-auringossa rantakalliolla. Ehkei se ollut intohimo vielä nuoruudessani, vaikka keskustelemisesta pidinkin. Tai ehkä olikin, mutta vasta aikuisena aloin himoita tietyntyyppistä keskustelua. Luulen että tämä himo kaatoi avioliittoni. Vaadin kohtuuttomasti perheenjäseniltäni että heidän pitäisi oppia keskustelemaan toivomallani tavalla. En jaksanut sen enempää uskoa vaatimukseni oikeutukseen kuin luopua siitä, ja poistuin paikalta.
Samaa himoa tunnen rippikoulua ajatellessani. Haluaisin keskustella nuorten kanssa tavalla jota en tahtomalla osaa, mutta tahtomattani toisinaan kyllä. Itsestään syntyy joskus keskustelunpätkiä, joissa kumpikin tai kaikki saavat sanoa rauhassa, mitä mieleen tulee, pakottamatta, pyrkimättä mihinkään, kukaan ei arvostele ketään eikä väitä mitään, kunhan ihmettelee.
Älä himoitse. Ota tyhjänä vastaan.
1 kommentti:
Intohimosi:johonkin kuuluminen, tosissaan oleminen, pelkistäminen ja keskustelu vaikuttavat hyvänlaatuisilta. En tiedä ovatko ne riittäviä, mutta ovat tärkeiltä itse kullekin.
Aiemmin kerroit viehättyneesi menetelmästä viedä ajatus ymmärrettävyytensä äärimmäiselle laidalle. Ehkä yksi kokeilemisen arvoinen menetelmä olisi kultaisen keskitien tai äärimmäisyyksien välisen tasapainon hakeminen. Ehkä me voimme itse valita sen perustavan mielikuvan, jollaisena elämää pidämme. Itse ajattelin aikoinaan elämän kauhukuvana flipperipeliä. Siinä joutuu koko ajan olemaan tarkkana, ja pienikin herpaantuminen rangaistaan. Miellyttävämpi vaihtoehto on esimerkiksi tie, joka on riittävän leveä melko huolettomaan liikkumiseen. Sillä on kyllä ojat reunoillaan, mutta nekään eivät ole mitään syviä rotkoja. Kirjailija Torgny Lindgren esitteli TV-ohjelmassa ankaramman version. Hänelle elämä on äärettömän tarkkaa nuorallakävelyä, ja alla on syvä rotko. Luulen, että meillä kaikilla on tiedostamatta, tiedostettuna tai tietoisesti valittuna mielikuva elämän olemuksesta.
Lähetä kommentti