Pelko
"Nyt olen järkyttynyt. Mitä sanoisin? Isä, pelasta minut tästä hetkestä! Ei! Juuri tähän on elämäni tähdännyt.”
Viha
Mutta Jeesus kääntyi pois ja sanoi Pietarille: "Väisty tieltäni, Saatana! Sinä tahdot saada minut lankeamaan. Sinun ajatuksesi eivät ole Jumalasta, vaan ihmisestä!"
Syyllisyys
Pilatus kysyi Jeesukselta: "Oletko sinä juutalaisten kuningas?" "Sinä sen sanoit", Jeesus vastasi.
Häpeä
Ylipapit yhtyivät hekin pilkkaan yhdessä lainopettajien kanssa. He puhuivat keskenään: "Muita hän kyllä on auttanut, mutta itseään hän ei pysty auttamaan. Tulkoon nyt ristiltä alas -- Messias, Israelin kuningas!”
Anteeksianto
Mutta Jeesus sanoi: "Isä, anna heille anteeksi. He eivät tiedä, mitä tekevät."
Ilo ja rakkaus
”En minä enää sano teitä palvelijoiksi, sillä palvelija ei tiedä, mitä hänen herransa tekee; vaan ystäviksi minä sanon teitä, sillä minä olen ilmoittanut teille kaikki, mitä minä olen kuullut Isältäni.”
Onni ja rauha
”Luuletteko, että olen tullut tuomaan maan päälle rauhaa? En suinkaan, vaan riitaa!”
perjantai 20. huhtikuuta 2012
lauantai 14. huhtikuuta 2012
Kadotetut tunteet
Eeva ja Aatami pelkäsivät paratiisissa, kun kuulivat Jumalan askeleet, ja syystä. Jumala, auktoriteetti, oli heille vihainen, koska he olivat syyllistyneet hänen tahtonsa vastustamiseen. Eeva ja Aatami häpesivät sitä, että olivat sellaisia kuin olivat, alastomia ja uteliaita.
Jeesus pelkäsi Getsemanessa. Hän oli ollut hetkittäin vihainen fariseuksille, neuvoston jäsenille ja papeille, kauppiaille ja rahanvaihtajille, ystävilleen ja omaisilleen. Hän oli syyllistynyt hyvien tapojen rikkomiseen ja toisten mielen pahoittamiseen. Hän pelkäsi syystä. Häntä odottivat raipparangaistukset, pilkkasanat ja häpeäkuolema ristillä.
Me olemme sukupolvien saatossa kadottaneet kykymme tunnistaa ja kuunnella tunteitamme. Koetamme hallita ja hillitä niitä järjellämme. Masennumme, ahdistumme ja raivostumme, kun meiltä jää tunteittemme viestit kuulematta.
Emme uskalla pelätä, vaan joko vetäydymme arkoina epämukavista tilanteista pois tai teemme uhkarohkeita temppuja aiheellisesta pelostamme välittämättä.
Emme osaa suuttua rakentavasti. Hillitsemme ja nielemme kiltisti kaikki harmimme. Ahdistumme ja masennumme mieluummin kuin pidämme puolemme silloin, kun meitä tai muita kohdellaan väärin. Tai katkeroidumme.
Emme ole valmiita kantamaan syyllisyyttä mistään. Kaikki mikä ei vahingoita toista on nykyään sallittua. Toisen mieltä ei vain saisi pahoittaa. Tavoite on mahdoton. Kun ilmaisee oman rehellisen mielipiteensä, eri mieltä oleva lähimmäinen saattaa kokea jo sen uhkaksi itselleen. Sen sijaan että kestäisimme syyllisyytemme hänen mielensä pahoittamisesta, syyllistymme tunnelman pilaamisesta, tai syytämme häntä kypsymättömyydestä.
Häpeää kavahdamme kaikista eniten. Väistämme joko enkelimäiseen viattomuuteen tai täyteen häpeämättömyyteen sen sijaan että tiedostaisimme häpeävämme sitä, millaisia olemme.
Emme halua puhua epämukavista asioista, vaan mukavista. Haluamme anteeksiantoa, rakkautta, iloa ja rauhaa, muttei niitä voi saavuttaa ilman pelkoa, vihaa, syyllisyyttä ja häpeää.
Kuinka voisi saada anteeksi, jos ei ensin myönnä loukanneensa toista tai omaa sisintään? Pakeneminen ja piiloutuminen eivät auta, ei liioin vastuun siirtäminen muille ihmisille.
Kuinka voisi rakastaa, jos ei ole valmis luopumaan itsekkyydestä tai liiallisesta muista huolehtimisesta? Kuinka voisi olla vapaa ja tyytyväinen, jos luulee varmasti tietävänsä, mikä on ainoa totuus?
Turun Sanomiin Lukijan kolumniksi 22.4.2012
Jeesus pelkäsi Getsemanessa. Hän oli ollut hetkittäin vihainen fariseuksille, neuvoston jäsenille ja papeille, kauppiaille ja rahanvaihtajille, ystävilleen ja omaisilleen. Hän oli syyllistynyt hyvien tapojen rikkomiseen ja toisten mielen pahoittamiseen. Hän pelkäsi syystä. Häntä odottivat raipparangaistukset, pilkkasanat ja häpeäkuolema ristillä.
Me olemme sukupolvien saatossa kadottaneet kykymme tunnistaa ja kuunnella tunteitamme. Koetamme hallita ja hillitä niitä järjellämme. Masennumme, ahdistumme ja raivostumme, kun meiltä jää tunteittemme viestit kuulematta.
Emme uskalla pelätä, vaan joko vetäydymme arkoina epämukavista tilanteista pois tai teemme uhkarohkeita temppuja aiheellisesta pelostamme välittämättä.
Emme osaa suuttua rakentavasti. Hillitsemme ja nielemme kiltisti kaikki harmimme. Ahdistumme ja masennumme mieluummin kuin pidämme puolemme silloin, kun meitä tai muita kohdellaan väärin. Tai katkeroidumme.
Emme ole valmiita kantamaan syyllisyyttä mistään. Kaikki mikä ei vahingoita toista on nykyään sallittua. Toisen mieltä ei vain saisi pahoittaa. Tavoite on mahdoton. Kun ilmaisee oman rehellisen mielipiteensä, eri mieltä oleva lähimmäinen saattaa kokea jo sen uhkaksi itselleen. Sen sijaan että kestäisimme syyllisyytemme hänen mielensä pahoittamisesta, syyllistymme tunnelman pilaamisesta, tai syytämme häntä kypsymättömyydestä.
Häpeää kavahdamme kaikista eniten. Väistämme joko enkelimäiseen viattomuuteen tai täyteen häpeämättömyyteen sen sijaan että tiedostaisimme häpeävämme sitä, millaisia olemme.
Emme halua puhua epämukavista asioista, vaan mukavista. Haluamme anteeksiantoa, rakkautta, iloa ja rauhaa, muttei niitä voi saavuttaa ilman pelkoa, vihaa, syyllisyyttä ja häpeää.
Kuinka voisi saada anteeksi, jos ei ensin myönnä loukanneensa toista tai omaa sisintään? Pakeneminen ja piiloutuminen eivät auta, ei liioin vastuun siirtäminen muille ihmisille.
Kuinka voisi rakastaa, jos ei ole valmis luopumaan itsekkyydestä tai liiallisesta muista huolehtimisesta? Kuinka voisi olla vapaa ja tyytyväinen, jos luulee varmasti tietävänsä, mikä on ainoa totuus?
Turun Sanomiin Lukijan kolumniksi 22.4.2012
keskiviikko 11. huhtikuuta 2012
Sain mitä tahdoin
Joku minussa on pitänyt puoliani viime aikoina. Olen uskaltanut ja jaksanut tahtoa asioita, ja kestänyt toisten tahtomisia.
Tänään sovittiin työntekijäkokouksessa, että Kaarinamessut jatkuvat Kaarinamessuina eivätkä Tunnemessuina tai Yksinäisyyden messuina, mutta käymme ensi talvikauden aikana niissä tunteita läpi. Olen joka messussa mukana, mutta muitakin työntekijöitä tulee tekemään niitä kanssani, ja seurakuntalaisia.
Tänään sovittiin työntekijäkokouksessa, että Kaarinamessut jatkuvat Kaarinamessuina eivätkä Tunnemessuina tai Yksinäisyyden messuina, mutta käymme ensi talvikauden aikana niissä tunteita läpi. Olen joka messussa mukana, mutta muitakin työntekijöitä tulee tekemään niitä kanssani, ja seurakuntalaisia.
keskiviikko 28. maaliskuuta 2012
Enhän minä mitään tarvitse - eivätkä kyllä muutkaan
Paratiisipolku ilmestyi tammikuun puolenvälin paikkeilla. Kilon verran pahvikortteja pahvilaatikossa. Vuorovaikutusharjoituksia luonnon kanssa nuorille ja lapsille ja leikkimielisille + minun teologiaani. Minulle luvattiin 15 kpl tekijänkappaleita.
Kustantaja kokoaa paketit käsin. Tammikuussa ne myivät niin hyvin, ettei siitä satsista riittänyt minulle. Helmikuussa ne painoivat niin paljon että ne luvattiin tuoda Turkuun sitten kun sinne on kulkua. Maaliskuussa luvattiin lähettää ne yhden turkulaisen kyydillä. Eilen kävin hakemassa neljä pakettia kasvatusasiain keskuksesta. Revin niistä heidän kirjastokoodinsa pois. Loput luvattiin lähettää postissa.
Muusani sattui olemaan virastolla. Näytin pakettia hänelle ja kehuin itse niin kovin ettei hän saanut suunvuoroa. Sanoin että hän saisi sen jos hänellä olisi käyttöä sille. Hän halusi. Ihmettelin mitä hän sillä tekee. Tai voihan hän katsella siitä kauniita kuvia.
Kustantaja kokoaa paketit käsin. Tammikuussa ne myivät niin hyvin, ettei siitä satsista riittänyt minulle. Helmikuussa ne painoivat niin paljon että ne luvattiin tuoda Turkuun sitten kun sinne on kulkua. Maaliskuussa luvattiin lähettää ne yhden turkulaisen kyydillä. Eilen kävin hakemassa neljä pakettia kasvatusasiain keskuksesta. Revin niistä heidän kirjastokoodinsa pois. Loput luvattiin lähettää postissa.
Muusani sattui olemaan virastolla. Näytin pakettia hänelle ja kehuin itse niin kovin ettei hän saanut suunvuoroa. Sanoin että hän saisi sen jos hänellä olisi käyttöä sille. Hän halusi. Ihmettelin mitä hän sillä tekee. Tai voihan hän katsella siitä kauniita kuvia.
maanantai 26. maaliskuuta 2012
lauantai 24. maaliskuuta 2012
Syyllisyys omasta tahdosta
Ensimmäisen syyllisyydentunteeni muistan tilanteesta, jossa olen kuusivuotiaana luvannut naapurintytölle, että hän pääsee kanssamme uimaan, jos hänkin tuo keräämänsä kukat meidän äidille. Äiti oli sisään tullessamme tyhjentämässä voiveitsen avulla pikkuveljen säästöpossusta jäätelörahaa ja suuttui niin paljon, ettei menty uimaan ollenkaan. Niin muistan; voi olla että se oli vain uhkaus.
Samana kesänä pikkusisko kaatui polvensa pahasti pullonpohjaan, kun olin saanut tahtoni läpi ja siitä onnellisena mennyt hänen kanssaan eväsretkelle metsään suuren kiven juureen, enkä rantakalliolle, minne hän olisi halunnut. Äiti oli minulle hyvin vihainen silloinkin; hän joutui viemään siskon sairaalaan tikattavaksi.
Vastaavasti en ymmärtänyt omia lapsiani, kun yksi heistä kuvasi neljä filmirullallista norjalaista pusikkoa laskettelumatkallaan tai toinen halusi väen väkisin opetella soittamaan kitaraa, vaikkei kumpikaan hänen vanhemmistaan osannut soittaa.
Mistä me ylipäätään tunnemme syyllisyyttä? Emmekö siitä, että olemme olleet rehellisiä, ilmaisseet tunteemme tai tahtomme ja toimineet niin kuin meistä näytti hyvältä? Eikö syyllisyys synny vasta, kun sanamme tai tekomme törmäävät toisen tahtoon ja paljastuvat siinä itsekkäiksi? Tai jäävät vaille vastakaikua?
Jeesus on kantanut meidän syyllisyytemme. Meidän laillamme hän on tehnyt vastoin vanhempiensa tahtoa, vastoin perinnäissääntöjä ja tapoja, vastoin auktoriteetteja ja niitä jotka uskovat olevansa oikeassa. Hän on kärsinyt rangaistuksen rohkeudestaan, hän on voittanut vastoinkäymiset suostumalla niihin.
Hän kutsuu meitä kulkemaan samaa tietä, kantamaan ja kohtaamaan syyllisyytemme ja niin vapautumaan siitä.
Kolumni Kaarina-lehteen 3.4.2012
Samana kesänä pikkusisko kaatui polvensa pahasti pullonpohjaan, kun olin saanut tahtoni läpi ja siitä onnellisena mennyt hänen kanssaan eväsretkelle metsään suuren kiven juureen, enkä rantakalliolle, minne hän olisi halunnut. Äiti oli minulle hyvin vihainen silloinkin; hän joutui viemään siskon sairaalaan tikattavaksi.
Vastaavasti en ymmärtänyt omia lapsiani, kun yksi heistä kuvasi neljä filmirullallista norjalaista pusikkoa laskettelumatkallaan tai toinen halusi väen väkisin opetella soittamaan kitaraa, vaikkei kumpikaan hänen vanhemmistaan osannut soittaa.
Mistä me ylipäätään tunnemme syyllisyyttä? Emmekö siitä, että olemme olleet rehellisiä, ilmaisseet tunteemme tai tahtomme ja toimineet niin kuin meistä näytti hyvältä? Eikö syyllisyys synny vasta, kun sanamme tai tekomme törmäävät toisen tahtoon ja paljastuvat siinä itsekkäiksi? Tai jäävät vaille vastakaikua?
Jeesus on kantanut meidän syyllisyytemme. Meidän laillamme hän on tehnyt vastoin vanhempiensa tahtoa, vastoin perinnäissääntöjä ja tapoja, vastoin auktoriteetteja ja niitä jotka uskovat olevansa oikeassa. Hän on kärsinyt rangaistuksen rohkeudestaan, hän on voittanut vastoinkäymiset suostumalla niihin.
Hän kutsuu meitä kulkemaan samaa tietä, kantamaan ja kohtaamaan syyllisyytemme ja niin vapautumaan siitä.
Kolumni Kaarina-lehteen 3.4.2012
torstai 22. maaliskuuta 2012
sunnuntai 4. maaliskuuta 2012
Viha piirtää ihmiselle ääriviivat sisältäpäin
Raamatun ulkopuolelle jätetyt Pseudo-Matteuksen evankeliumi ja Tuomaan lapsuusevankeliumi kuvaavat Jeesusta aika hankalana lapsena. Hän suuttui helposti tovereilleen ja opettajilleen, kun nämä sotkivat hänen leikkejään tai koettivat opettaa jotain, minkä hän jo osasi. Vihoissaan hän tuli tappaneeksi yhden jos toisenkin ihmisen. Joosefille valittaminen ei paljon auttanut, mutta Maria laittoi poikansa korjaamaan vahingot ja herättämään tapetut taas henkiin. Perhe joutui silti muuttamaan usein valitusten takia.
Jutut tuskin ovat täyttä totta, mutta Raamattuunkin hyväksytyt evankeliumit kuvaavat Jeesuksella samantapaista hankaluutta ja äkkipikaisuutta. Kaksitoistavuotias tekee oman päänsä mukaan ja jää Jerusalemin temppeliin juttelemaan, vaikka vanhemmat olettavat hänen lähteneen muiden mukana kotiinpäin. Aikuisena hän näyttää varta vasten loukkaavan ihmisiä toisinaan: saarnatessaan kotikylässään, perheensä tullessa hakemaan häntä kotiin, kanaanilaisen naisen pyytäessä häneltä apua, solvatessaan fariseuksia, ajaessaan kaupustelijat pois temppelistä.
Kaikissa näissä tapauksissa saattaa olla kyse Jeesuksen tehtävästä. Hän tiesi mitä teki, ja kun muut koettivat kyseenalaistaa sen – vaikka sitten liiallisella kehumisella kuten Nasaretissa – hän ei arastellut käyttää kovia sanoja. Hän veti rajaa itsensä ja muiden välille. Hän oli muille vihainen – hetken, tarpeen vaatiessa, ja saattoi sitten antaa periksikin näitten tahdolle.
Näyttää kuin Jumala olisi ollut vihoissaan ja pettynyt silloin, kun hän ajoi Eevan ja Aatamin pois paratiisista. Nämä kun olivat vetäneet rajaa itsensä ja hänen välille, ajatelleet itse ja itsenäistyneet, kuten jokaisen kasvavan ihmisen tulee jossain vaiheessa tehdä suhteessaan vanhempiinsa ja auktoriteetteihinsa.
Sama erillisyyden aiheuttama vihaisuus toistuu läpi Israelin kansan historian. Kun kansa toimii oman päänsä mukaan, Jumala suuttuu ja rankaisee. Kun kansa nöyrtyy tunnustamaan, että Jumala on oikeassa ja ihmiset väärässä, kaikki on taas hetken hyvin.
Johanneksen evankeliumissa Jeesus korostaa sitä, että Isä ja hän ovat yhtä, ja samoin ihmiset joihin hänellä on yhteys. Muut evankeliumit kuvaavat, kuinka Getsemanessa Isän ja Pojan tahdot törmäävät. Poika kokee, että Isä tahtoo hänen suostuvan kärsimykseen ja kantavan vastuun siitä, miten on ärsytellyt johtomiehiä. Poikaa pelottaa, hänen tekisi mieli väistyä. Lopulta hän nöyrtyy ja suostuu hävettävään ja noloon tilanteeseen, suostuu ihmisten hylättäväksi ja erilleen Isästä.
Kun Eeva Eedenissä uhmaa Jumalan tahtoa, siinä on ehkä hippu vihaa mukana. Mikä Jumala on sanomaan hänelle, mistä saa syödä ja mistä ei? Kun Poika Isän tahdon mukaisesti kuolee ristillä, häpeäpaalussa, näyttää siltä kuin Isä vihaisi häntä loukattujen fariseusten mukana.
Jotkut kääntävät vihan itseään kohti ja masentuvat. Jotkut keräävät sitä aikansa sisälleen ja saavat mitan täyttyessä raivonpuuskia. Jotkut menevät hiljaisiksi, kun suututtaa, etteivät loukkaisi muita. Jotkut rakentavat vihasta pysyvän olotilan ja tarjoavat sitä muillekin. Yhteinen vihollinen lähentää ja luo yhteishenkeä, viha vetää rajaa meihin ja muihin.
Vihainen ihminen pelottaa. Oma viha pelottaa sekin, vaikka sillä on meille tärkeää asiaa.
Vihasta alkaa paikkani maailmassa. Minä alan kohdasta jossa vihastun. Siinä eroan äidistäni ja isästäni ja ystävistäni ja vihamiehistäni, Jumalastakin. Siinä kaikille yhteinen elämä näyttäytyy juuri minun ääriviivojeni sisällä.
Kasteensa ja Jumalan rakkaudentunnustuksen jälkeen Jeesus vetäytyi neljäksikymmeneksi päiväksi yksinäisyyteen. Hän joutui punnitsemaan sitä, miten täyttäisi paikkansa ja tehtävänsä maailmassa. Hän joutui sanomaan ”ei” erilaisille mahdollisuuksille. Lopulta jäljellä oli se tapa, jolle jokin hänen sisällään sanoi ”kyllä”. Myöhemminkin hän joutui toisinaan sanomaan ”ei” muitten ehdotuksille ja vaihtoehdoille: ”Mene pois, Saatana” ja hakemaan vahvistusta omalle tielleen yksinäisyydestä.
Positiivisen palautteen ja jatkuvan kannustuksen väliin on hyvä saada tosinaan myös ”ei”-vastaus. Kaikki ei aina ole ok. Tehtävämme tässä maailmassa ei voi olla suostuminen kaikkeen mahdolliseen.
Olen vastuussa vihasta, joka syttyy omien ääriviivojeni sisällä. Viha estää minua suostumasta huonoon kohteluun. Viha on energiaa, jolla voin muuttaa asioita paremmiksi – tai huonommiksi. Siksi on viisautta vetäytyä vihaisena hetkeksi omiin oloihini tai peräti itseeni ja kuulostella, mihin viha minua kutsuu, minkä se haluaisi olevan toisin ja miten siihen voisin päästä. Pitäisikö minun rohjeta sanoa jollekin asialle tai ihmiselle ”ei”? Miten sen tekisin?
Meillä on kaiketi syytä olla vihaisia myös siitä, että meitä kutsutaan kirkossa syntisiksi. Väitetäänhän silloin, ettemme hoida tehtäväämme tässä maailmassa kunnolla. Synti vetää rajan meidän ja Jumalan välille, erottaa meidät toisistamme.
Juuri syntistä Jumala rakastaa ja kutsuu vuorovaikutukseen kanssaan.
Jutut tuskin ovat täyttä totta, mutta Raamattuunkin hyväksytyt evankeliumit kuvaavat Jeesuksella samantapaista hankaluutta ja äkkipikaisuutta. Kaksitoistavuotias tekee oman päänsä mukaan ja jää Jerusalemin temppeliin juttelemaan, vaikka vanhemmat olettavat hänen lähteneen muiden mukana kotiinpäin. Aikuisena hän näyttää varta vasten loukkaavan ihmisiä toisinaan: saarnatessaan kotikylässään, perheensä tullessa hakemaan häntä kotiin, kanaanilaisen naisen pyytäessä häneltä apua, solvatessaan fariseuksia, ajaessaan kaupustelijat pois temppelistä.
Kaikissa näissä tapauksissa saattaa olla kyse Jeesuksen tehtävästä. Hän tiesi mitä teki, ja kun muut koettivat kyseenalaistaa sen – vaikka sitten liiallisella kehumisella kuten Nasaretissa – hän ei arastellut käyttää kovia sanoja. Hän veti rajaa itsensä ja muiden välille. Hän oli muille vihainen – hetken, tarpeen vaatiessa, ja saattoi sitten antaa periksikin näitten tahdolle.
Näyttää kuin Jumala olisi ollut vihoissaan ja pettynyt silloin, kun hän ajoi Eevan ja Aatamin pois paratiisista. Nämä kun olivat vetäneet rajaa itsensä ja hänen välille, ajatelleet itse ja itsenäistyneet, kuten jokaisen kasvavan ihmisen tulee jossain vaiheessa tehdä suhteessaan vanhempiinsa ja auktoriteetteihinsa.
Sama erillisyyden aiheuttama vihaisuus toistuu läpi Israelin kansan historian. Kun kansa toimii oman päänsä mukaan, Jumala suuttuu ja rankaisee. Kun kansa nöyrtyy tunnustamaan, että Jumala on oikeassa ja ihmiset väärässä, kaikki on taas hetken hyvin.
Johanneksen evankeliumissa Jeesus korostaa sitä, että Isä ja hän ovat yhtä, ja samoin ihmiset joihin hänellä on yhteys. Muut evankeliumit kuvaavat, kuinka Getsemanessa Isän ja Pojan tahdot törmäävät. Poika kokee, että Isä tahtoo hänen suostuvan kärsimykseen ja kantavan vastuun siitä, miten on ärsytellyt johtomiehiä. Poikaa pelottaa, hänen tekisi mieli väistyä. Lopulta hän nöyrtyy ja suostuu hävettävään ja noloon tilanteeseen, suostuu ihmisten hylättäväksi ja erilleen Isästä.
Kun Eeva Eedenissä uhmaa Jumalan tahtoa, siinä on ehkä hippu vihaa mukana. Mikä Jumala on sanomaan hänelle, mistä saa syödä ja mistä ei? Kun Poika Isän tahdon mukaisesti kuolee ristillä, häpeäpaalussa, näyttää siltä kuin Isä vihaisi häntä loukattujen fariseusten mukana.
Jotkut kääntävät vihan itseään kohti ja masentuvat. Jotkut keräävät sitä aikansa sisälleen ja saavat mitan täyttyessä raivonpuuskia. Jotkut menevät hiljaisiksi, kun suututtaa, etteivät loukkaisi muita. Jotkut rakentavat vihasta pysyvän olotilan ja tarjoavat sitä muillekin. Yhteinen vihollinen lähentää ja luo yhteishenkeä, viha vetää rajaa meihin ja muihin.
Vihainen ihminen pelottaa. Oma viha pelottaa sekin, vaikka sillä on meille tärkeää asiaa.
Vihasta alkaa paikkani maailmassa. Minä alan kohdasta jossa vihastun. Siinä eroan äidistäni ja isästäni ja ystävistäni ja vihamiehistäni, Jumalastakin. Siinä kaikille yhteinen elämä näyttäytyy juuri minun ääriviivojeni sisällä.
Kasteensa ja Jumalan rakkaudentunnustuksen jälkeen Jeesus vetäytyi neljäksikymmeneksi päiväksi yksinäisyyteen. Hän joutui punnitsemaan sitä, miten täyttäisi paikkansa ja tehtävänsä maailmassa. Hän joutui sanomaan ”ei” erilaisille mahdollisuuksille. Lopulta jäljellä oli se tapa, jolle jokin hänen sisällään sanoi ”kyllä”. Myöhemminkin hän joutui toisinaan sanomaan ”ei” muitten ehdotuksille ja vaihtoehdoille: ”Mene pois, Saatana” ja hakemaan vahvistusta omalle tielleen yksinäisyydestä.
Positiivisen palautteen ja jatkuvan kannustuksen väliin on hyvä saada tosinaan myös ”ei”-vastaus. Kaikki ei aina ole ok. Tehtävämme tässä maailmassa ei voi olla suostuminen kaikkeen mahdolliseen.
Olen vastuussa vihasta, joka syttyy omien ääriviivojeni sisällä. Viha estää minua suostumasta huonoon kohteluun. Viha on energiaa, jolla voin muuttaa asioita paremmiksi – tai huonommiksi. Siksi on viisautta vetäytyä vihaisena hetkeksi omiin oloihini tai peräti itseeni ja kuulostella, mihin viha minua kutsuu, minkä se haluaisi olevan toisin ja miten siihen voisin päästä. Pitäisikö minun rohjeta sanoa jollekin asialle tai ihmiselle ”ei”? Miten sen tekisin?
Meillä on kaiketi syytä olla vihaisia myös siitä, että meitä kutsutaan kirkossa syntisiksi. Väitetäänhän silloin, ettemme hoida tehtäväämme tässä maailmassa kunnolla. Synti vetää rajan meidän ja Jumalan välille, erottaa meidät toisistamme.
Juuri syntistä Jumala rakastaa ja kutsuu vuorovaikutukseen kanssaan.
torstai 23. helmikuuta 2012
Kuinka solmin yhteyksiä
Katselin Ars nova -museossa reilun tunnin piirrettyä Näkymää vastarannalta. Laineet liplattivat ja oksat heilahtelivat tuulessa ja silloin tällöin tapahtui jotain muuta pientä. Kivetyssä rantapenkereessä olevien portaiden eteen ilmestyi puinen laituri kuin vastaanottamaan vieraita. Portaiden eteen kasvoi rautaportti. Lankkulaiturilta nousi kaksi kulkusiltaa kivilaiturille. Portin päälle ilmestyi piikkilankakeriä.
lauantai 18. helmikuuta 2012
Tunne haastaa järjen
Viisas on aina huolissaan
ja etsii kuuluisuutta;
rakastaja on itsensä kadottanut
ja järjiltään.
Viisas on aina varuillaan
ja välttyy hukkumasta;
rakastajan työ ja toimi
on hukkua.
Viisas on oiva etsimään
lepoa ja rauhaa;
rakastaja häpeäisi
rauhallisuutta.
Toisten luona
rakastaja
on yksin
niin kuin vesi ja öljy
yhdessä, erillään.
Rumi
Keskiviikon työntekijäkokouksessa selostin pitkään viime kesän juhannusjuhlaa ja minulle tärkeää tunnekaaviota ja Jumalan kohtaamista yksinäisyydessä ja tunteissa. Jätin mietittäväksi kysymyksen, voisiko ensi talvikauden Kaarinamessuissa käydä läpi seitsemän eri tunnetta.
Herätin kaikenlaisia tunteita ja reaktioita. Kokouksessa keskusteltiin, ja kokouksen jälkeen.
Asiat ovat suloisesti levällään, ja saavat vielä tässä vaiheessa ollakin.
ja etsii kuuluisuutta;
rakastaja on itsensä kadottanut
ja järjiltään.
Viisas on aina varuillaan
ja välttyy hukkumasta;
rakastajan työ ja toimi
on hukkua.
Viisas on oiva etsimään
lepoa ja rauhaa;
rakastaja häpeäisi
rauhallisuutta.
Toisten luona
rakastaja
on yksin
niin kuin vesi ja öljy
yhdessä, erillään.
Rumi
Keskiviikon työntekijäkokouksessa selostin pitkään viime kesän juhannusjuhlaa ja minulle tärkeää tunnekaaviota ja Jumalan kohtaamista yksinäisyydessä ja tunteissa. Jätin mietittäväksi kysymyksen, voisiko ensi talvikauden Kaarinamessuissa käydä läpi seitsemän eri tunnetta.
Herätin kaikenlaisia tunteita ja reaktioita. Kokouksessa keskusteltiin, ja kokouksen jälkeen.
Asiat ovat suloisesti levällään, ja saavat vielä tässä vaiheessa ollakin.
maanantai 13. helmikuuta 2012
Tyhjien käsien suloinen ihme
sinun sielusi kautta
taas kerran olen tolaltani
olen taas tällainen:
revin kahleeni, joilla minut kahlitaan
sinun sielusi kautta
minä olen taivas
minä olen kuu
minä olen kynttilä
sinun hohdostasi
minä olen puhdas järki
puhdas rakkaus
puhdas sielu
sinun sielusi kautta
minun riemuni
on sinun teoistasi
minun särkyni
on sinun piikistäsi
minne sinä käännätkin kasvosi
minä käännän kasvoni
sinun sielusi kautta
minä sanoin väärin
ihmekö tuo
tässä tilassa
minä en erota
viiniä maljasta
sinun sielusi kautta
Rumi
Sunnuntaina olin ihan sekaisin. Olin niin keskittynyt illalla olevaan Kaarinamessuun, että lähdin päivällä kastamaan ilman käsikirjaa ja jouduin hakemaan sen taksilla. Kaste- ja kummitodistuksiin olin laittanut eri sukunimen kuin kummallakaan vanhemmalla. Olin tarkistanut kirjoittamani kaikista neljästä kortista, mutten ollut huomannut virhettä yhdessäkään. Unohdin että lapsen isoisä lausuisi runon toimituksen päätteeksi. Meinasin lähteä pois, kun en löytänyt paikkaa itselleni pöydistä, mutta lapsen isä osoitti sen minulle. Hän myös ilahdutti nolon mieleni sanoessaan muiden kuullen "Nähdään häissä", kun lähdin.
Ihan kuin olisin ollut rakastunut Kaarinamessuun tai ajatukseen siitä, että olen löytänyt itselleni tehtävän.
Kaarinamessua ennen rupattelin tunnemessuajatuksistani niille neljälle nuorelle, jotka enää ovat jäljellä tekemässä messua kanssani. Kahtakymmentä vaille pelkäsin, ettei ketään tule, mutta sitten tuli kaksi tätiä, ja lopulta meitä oli kolmekymmentä.
Messuun oli ilmoittautunut saarnaa pitämään lapsityönsihteeri ja nuorisotyöntekijä. He tulivat suunnitellusti sisään kesken minun saarnani humalaisia kadun naisia näytellen. Toinen lähti pettyneenä pois, kun ei löytänytkään leipäjonoja ja diakonissaa. Toinen nukahti penkkiin, ja suntio kävi ajamassa hänet ulos, vaikka koetin estellä.
En ollut osannut keksiä episodille onnellista loppua tai selitystä. Reagoin kuin aidossa tilanteessa. Surin taitamattomuuttani. Tyydyin sanomaan, ettei rakkaus pakota ketään, ja että tilanteen herättämillä tunteilla voi olla meille jotain asiaa siitä, miten toimia seuraavalla kerralla vastaavassa tilanteessa.
Messun jälkeen kysyin nuorilta, mikä voisi saada muut nuoret kiinnostumaan Kaarinamessusta. Messu se on Kaarinamessukin, he sanoivat, ei messu vaan kiinnosta.
Kotona tunsin huojennusta siitä, ettei minun Tehtäväni olekaan elämää suurempi.
Tänään tervehdin yksinäisyyttäni: Terve risti! Ainoa toivo.
taas kerran olen tolaltani
olen taas tällainen:
revin kahleeni, joilla minut kahlitaan
sinun sielusi kautta
minä olen taivas
minä olen kuu
minä olen kynttilä
sinun hohdostasi
minä olen puhdas järki
puhdas rakkaus
puhdas sielu
sinun sielusi kautta
minun riemuni
on sinun teoistasi
minun särkyni
on sinun piikistäsi
minne sinä käännätkin kasvosi
minä käännän kasvoni
sinun sielusi kautta
minä sanoin väärin
ihmekö tuo
tässä tilassa
minä en erota
viiniä maljasta
sinun sielusi kautta
Rumi
Sunnuntaina olin ihan sekaisin. Olin niin keskittynyt illalla olevaan Kaarinamessuun, että lähdin päivällä kastamaan ilman käsikirjaa ja jouduin hakemaan sen taksilla. Kaste- ja kummitodistuksiin olin laittanut eri sukunimen kuin kummallakaan vanhemmalla. Olin tarkistanut kirjoittamani kaikista neljästä kortista, mutten ollut huomannut virhettä yhdessäkään. Unohdin että lapsen isoisä lausuisi runon toimituksen päätteeksi. Meinasin lähteä pois, kun en löytänyt paikkaa itselleni pöydistä, mutta lapsen isä osoitti sen minulle. Hän myös ilahdutti nolon mieleni sanoessaan muiden kuullen "Nähdään häissä", kun lähdin.
Ihan kuin olisin ollut rakastunut Kaarinamessuun tai ajatukseen siitä, että olen löytänyt itselleni tehtävän.
Kaarinamessua ennen rupattelin tunnemessuajatuksistani niille neljälle nuorelle, jotka enää ovat jäljellä tekemässä messua kanssani. Kahtakymmentä vaille pelkäsin, ettei ketään tule, mutta sitten tuli kaksi tätiä, ja lopulta meitä oli kolmekymmentä.
Messuun oli ilmoittautunut saarnaa pitämään lapsityönsihteeri ja nuorisotyöntekijä. He tulivat suunnitellusti sisään kesken minun saarnani humalaisia kadun naisia näytellen. Toinen lähti pettyneenä pois, kun ei löytänytkään leipäjonoja ja diakonissaa. Toinen nukahti penkkiin, ja suntio kävi ajamassa hänet ulos, vaikka koetin estellä.
En ollut osannut keksiä episodille onnellista loppua tai selitystä. Reagoin kuin aidossa tilanteessa. Surin taitamattomuuttani. Tyydyin sanomaan, ettei rakkaus pakota ketään, ja että tilanteen herättämillä tunteilla voi olla meille jotain asiaa siitä, miten toimia seuraavalla kerralla vastaavassa tilanteessa.
Messun jälkeen kysyin nuorilta, mikä voisi saada muut nuoret kiinnostumaan Kaarinamessusta. Messu se on Kaarinamessukin, he sanoivat, ei messu vaan kiinnosta.
Kotona tunsin huojennusta siitä, ettei minun Tehtäväni olekaan elämää suurempi.
Tänään tervehdin yksinäisyyttäni: Terve risti! Ainoa toivo.
lauantai 11. helmikuuta 2012
En täytä odotuksia
Kaikkien herrojen Herra,
hahmojen hahmoton luoja:
minkä hahmon sinä suot minulle?
Sinä tiedät sen;
minä en tiedä.
Toisinaan
kiveä
toisinaan
rautaa
joskus kokonaan tulta.
Toisinaan
vaaka ilman kieltä
toisinaan
kieli ilman vaakaa.
Toisinaan
minä laidunnan tässä;
toisinaan
minulla laidunnetaan.
Toisinaan
susi
toisinaan
lammas
toisinaan paimenen muoto yllä.
Ruumiin muoto on merkki
kuinka merkki voisi pysyä aina?
Tämä ei säily
tuo ei säily.
Hän, joka on minun,
tietää mikä minä olen.
Rumi
hahmojen hahmoton luoja:
minkä hahmon sinä suot minulle?
Sinä tiedät sen;
minä en tiedä.
Toisinaan
kiveä
toisinaan
rautaa
joskus kokonaan tulta.
Toisinaan
vaaka ilman kieltä
toisinaan
kieli ilman vaakaa.
Toisinaan
minä laidunnan tässä;
toisinaan
minulla laidunnetaan.
Toisinaan
susi
toisinaan
lammas
toisinaan paimenen muoto yllä.
Ruumiin muoto on merkki
kuinka merkki voisi pysyä aina?
Tämä ei säily
tuo ei säily.
Hän, joka on minun,
tietää mikä minä olen.
Rumi
perjantai 10. helmikuuta 2012
Tehtävä ja tehtävä
Vaikka olisit jalkoja vailla
lähde matkalle itsessäsi
ota rubiinilouhoksen lailla
valonsäteiden vaikutus vastaan.
Kulje matka itsestäsi Itseen
oi vanhus.
Tuollainen matka
tekee mullasta kultaa.
Lähde kitkeränkatkeruudesta
makeutta kohti
tuhannet happamat hedelmät
kypsyvät makeuteen.
Rumi
Minulla on siis nykyään päähänpinttymä, että tehtäväni tässä maailmassa voisi olla tunteiden kohtaamisen ja yksinäisyyden esillä pitäminen yhtenä mahdollisena tienä Jumalan, ja siis todellisuuden ja rakkauden, kohtaamiseen.
On aika pelottavaa haluta jotakin joillekin toisille. Tietää heitä paremmin, mitä he tarvitsevat. Kuvitella, että se mikä näyttäisi toimivan omalla kohdalla voisi toimia muidenkin kohdalla.
Pelkään yhä väittäväni ja vaativani niin kuin parikymmentä vuotta sitten, että kaikkien pitäisi kokea Jumala rakkautena samalla tavoin kuin minä. Pelkään asettavani saavuttamattoman tavoitteen.
En ole osannut tehdä Kaarinamessua koskevia päätöksiä. En ole rajannut sille kohderyhmää, en tarkoittanut sitä vain nuorille tai vain työikäisille tai lapsiperheille. Olen mainostanut sitä laiskasti ja epämääräisesti.
Olen halunnut lillua kaaoksessa, katsoa mitä tapahtuu, mihin suuntaan mennään, lähteekö sana kulkemaan ja kutsuvatko ihmiset toinen toisiaan paikalle.
Suunta on hyvä, vastasivat papit minulle kokouksessaan, kun kysyin. Tee tunnemessuja, sanoi piispa retriitissä, vain asiat joihin liittyy tunteita ovat ihmisille tärkeitä.
Jos teen messuja yksinäisyydestä, pelosta, vihasta, syyllisyydestä ja häpeästä käsin, löydänkö ketään tekemään niitä kanssani, vaikka tulossa olisi myös anteeksianto, ilo, rakkaus ja rauha? Onko se edes välttämätöntä?
Karkotanko loputkin isoset pois sanoessani, ettei kenenkään ole pakko tehdä mitään, jos ei ehdi?
Mikä on tämä halu minussa? Tapahtuuko minun tahtoni vai Jumalan tahto? Vaikka olen vain multaa jos sitäkään, onko tehtäväni silti jotain? Jotain mistä pitäisi pitää kiinni vastoinkäymisissäkin?
lähde matkalle itsessäsi
ota rubiinilouhoksen lailla
valonsäteiden vaikutus vastaan.
Kulje matka itsestäsi Itseen
oi vanhus.
Tuollainen matka
tekee mullasta kultaa.
Lähde kitkeränkatkeruudesta
makeutta kohti
tuhannet happamat hedelmät
kypsyvät makeuteen.
Rumi
Minulla on siis nykyään päähänpinttymä, että tehtäväni tässä maailmassa voisi olla tunteiden kohtaamisen ja yksinäisyyden esillä pitäminen yhtenä mahdollisena tienä Jumalan, ja siis todellisuuden ja rakkauden, kohtaamiseen.
On aika pelottavaa haluta jotakin joillekin toisille. Tietää heitä paremmin, mitä he tarvitsevat. Kuvitella, että se mikä näyttäisi toimivan omalla kohdalla voisi toimia muidenkin kohdalla.
Pelkään yhä väittäväni ja vaativani niin kuin parikymmentä vuotta sitten, että kaikkien pitäisi kokea Jumala rakkautena samalla tavoin kuin minä. Pelkään asettavani saavuttamattoman tavoitteen.
En ole osannut tehdä Kaarinamessua koskevia päätöksiä. En ole rajannut sille kohderyhmää, en tarkoittanut sitä vain nuorille tai vain työikäisille tai lapsiperheille. Olen mainostanut sitä laiskasti ja epämääräisesti.
Olen halunnut lillua kaaoksessa, katsoa mitä tapahtuu, mihin suuntaan mennään, lähteekö sana kulkemaan ja kutsuvatko ihmiset toinen toisiaan paikalle.
Suunta on hyvä, vastasivat papit minulle kokouksessaan, kun kysyin. Tee tunnemessuja, sanoi piispa retriitissä, vain asiat joihin liittyy tunteita ovat ihmisille tärkeitä.
Jos teen messuja yksinäisyydestä, pelosta, vihasta, syyllisyydestä ja häpeästä käsin, löydänkö ketään tekemään niitä kanssani, vaikka tulossa olisi myös anteeksianto, ilo, rakkaus ja rauha? Onko se edes välttämätöntä?
Karkotanko loputkin isoset pois sanoessani, ettei kenenkään ole pakko tehdä mitään, jos ei ehdi?
Mikä on tämä halu minussa? Tapahtuuko minun tahtoni vai Jumalan tahto? Vaikka olen vain multaa jos sitäkään, onko tehtäväni silti jotain? Jotain mistä pitäisi pitää kiinni vastoinkäymisissäkin?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)