Ensimmäisen syyllisyydentunteeni muistan tilanteesta, jossa olen kuusivuotiaana luvannut naapurintytölle, että hän pääsee kanssamme uimaan, jos hänkin tuo keräämänsä kukat meidän äidille. Äiti oli sisään tullessamme tyhjentämässä voiveitsen avulla pikkuveljen säästöpossusta jäätelörahaa ja suuttui niin paljon, ettei menty uimaan ollenkaan. Niin muistan; voi olla että se oli vain uhkaus.
Samana kesänä pikkusisko kaatui polvensa pahasti pullonpohjaan, kun olin saanut tahtoni läpi ja siitä onnellisena mennyt hänen kanssaan eväsretkelle metsään suuren kiven juureen, enkä rantakalliolle, minne hän olisi halunnut. Äiti oli minulle hyvin vihainen silloinkin; hän joutui viemään siskon sairaalaan tikattavaksi.
Vastaavasti en ymmärtänyt omia lapsiani, kun yksi heistä kuvasi neljä filmirullallista norjalaista pusikkoa laskettelumatkallaan tai toinen halusi väen väkisin opetella soittamaan kitaraa, vaikkei kumpikaan hänen vanhemmistaan osannut soittaa.
Mistä me ylipäätään tunnemme syyllisyyttä? Emmekö siitä, että olemme olleet rehellisiä, ilmaisseet tunteemme tai tahtomme ja toimineet niin kuin meistä näytti hyvältä? Eikö syyllisyys synny vasta, kun sanamme tai tekomme törmäävät toisen tahtoon ja paljastuvat siinä itsekkäiksi? Tai jäävät vaille vastakaikua?
Jeesus on kantanut meidän syyllisyytemme. Meidän laillamme hän on tehnyt vastoin vanhempiensa tahtoa, vastoin perinnäissääntöjä ja tapoja, vastoin auktoriteetteja ja niitä jotka uskovat olevansa oikeassa. Hän on kärsinyt rangaistuksen rohkeudestaan, hän on voittanut vastoinkäymiset suostumalla niihin.
Hän kutsuu meitä kulkemaan samaa tietä, kantamaan ja kohtaamaan syyllisyytemme ja niin vapautumaan siitä.
Kolumni Kaarina-lehteen 3.4.2012
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti