Syystalvi

Kotikuisti 21.11.2024

Ankkurikylä 22.11.2024

Ankkurikylä 22.11.2024

Ankkurikylä ja Pernon telakka 22.11.2024

Kotipiha 22.11.2024

Venekuja Naantalissa 3.12.2024

Ruissalo ja Pernon telakka 5.12.2014

Ruissalo ja Naantalin satama 5.12.2025

Ruissalo ja Kukkarokivi 5.12.2025

Patterihaan patteri 5.12.2024

Talvi

 

Pansion kirjaston portailta 11.12.2024

Ruotsinsalmentie 21.12.2024

Kotipiha Pansiossa 21.12.2024

Bussipysäkki Ankkurikylässä 21.12.2024

Ankkurikylä Pernossa 27.12.2024

Laivateollisuuden taloja Pansiossa 28.12.2025

Pansion pururata 28.12.2025

Bussipysäkki Raisiossa 29.12.2024

Lappalaistenkalliot Naantalissa ja Luonnonmaa 31.12.2024 

Valmetinkatu Pansiossa 15.1.2025

Laivateollisuuden talot Pansiossa, Pitkäsalmi ja Ruissalo 15.1.2025

Rakastan hiutumista

Tässä Kaarina-lehteen kirjoittamani kolumni marras-joulukuun vaihteesta 2021, jolloin olin juuri jäänyt eläkkeelle. Viime kesänä uuvuin taloyhtiön hommiin ja valokuvaretriittien ja -arkiretriittien pitämiseen. (Valmistuin Voimauttavan valokuvan menetelmäohjaajaksi 2019, uuvuin siihenkin.) Olen taas tyhjän edessä opettelemassa läsnäoloa omassa elämässäni.

Rakastan hiutumista

Kuukausi sitten pidin eläkkeelle lähtösaarnani Kaarinan kirkossa. Kirjoitan tätä saman päivän iltana. Lähdin eläkkeelle iloisena, koska vuosi sitten voimani vain loppuivat, pari vuotta ennen varsinaista eläkeikää.

Joulukuun alkua ajatellessani muistan joulukuut pienten lasten äitinä: kuinka paljon olisin halunnut ehtiä ja jaksaa ja kuinka aika vain loppui kesken ja joulun viettoon piti ryhtyä, vaikka kaikki ei ollutkaan valmista, ainakaan omassa mielessäni.

Nyt oloni on kuin Anna-Maija Raittilan runossa Myöhäinen kurjenkello: 

Rakastan haurastumista,
vaatteen haalistumista,
hintuisuutta.
Sitä että ote huomaamatta herpoaa.
Laskeutuu alas.
Eikä enää ole tikapuita.

Vain viimeinen kurjenkello seisoo
metsätien varressa
hiutuneet kukat täynnä sadepisaroita,
varsi ohut kuin linnun tiukahdus,
talvea vasten sojottava miekka,
valtikka,
lähes lapsen korkuinen.

Enää ei ole pakko jaksaa, ote saa rauhassa hervota. Vanheneminen, hidastuminen, muistin tepposet antavat luvan luovuttaa. Enää ei ole tikapuita eikä mittapuita.

Luovuttamisessa on jotain riemullista. Alhaalla on kotoisaa. Hitaus tekee tilaa hiljaisuudelle. Ilo herää hetkissä metsässä tai kiireettömässä olemisessa läheisten kanssa. Toiveet jostain muusta eivät enää rajaa tilaa ja oloa ahtaaksi. Taivas on laskeutunut alas, pystypäin ja lapsenkaltaisena.

Olivatko vuodet kotiäitinä tai papin työssä pelkkää riittämättömyyden tunnetta itseä ja toisia kohtaan? Eivät. Hyviä hetkiä on ollut paljon, kiireettömiä kohtaamisia ja arkisia iloja. Väsyneenä katse tahtoo pysähtyä epäkohtiin, vaikka hyvääkin on paljon. Sairastuminen tarjosi minulle suvantopaikan tärkeysjärjestysteni muuttamiseen. Vähempikin riittää, ja asioita voi tehdä monin eri tavoin yhtä hyvin kuin minun tavallani.

Tarpeellisia on vähän, tai yksi ainoa: kääntyä kohti sitä hyvää, joka jo on. Siinä viipyillessä ja kuunnellessa on kaikki. Siitä kumpuaa iloa ja tekoja, joulua valmistellessakin.

Toledon viisi iloa

Ekumeeninen ja Uskontojenvälinen Karmeliittayhteisö järjesti kirjoittajakurssin Toledon karmeliittaluostarissa Espanjassa. Kirjoittajien sekalaista joukkoa ohjasi Jaakko Heinimäki, joka kurssin aikana valittiin Kirkko ja kaupunki -lehden päätoimittajaksi. Lähdin matkaan miettien, osaisinko kirjoittaa ilosta. Yhtenä iltana laskin niitä viisi.

1. Säännöt: Että pääsee viikoksi suljetun luostarin sisäpuolelle, saa mahdollisuuden säännölliseen rukouselämään ja hiljaisuuteenkin osittain. Että on joku joka sanoo, että nyt kirjoitat tästä, näin.

2. Joosef ja Jeesus-lapsi ja Maria: Että Joosef pitää hellästi sylissään Jeesusta, jolla on ilmeisen luottavainen ja iloinen olo.

Että kappelissa voi katsella Marian patsasta ja Jeesusta hänen sylissään ja sulkea heidän väliseensä rakkauteen itsensä, vanhempansa, lapsensa ja kaikki muut hankalat ihmiset.

3. Teresan ja Ristin Johanneksen matkakumppanuus: Että saa elää viikon kirjoittavien ihmisten kanssa. Että löytää terapian käyneen iltakävelykaverin, joka ei hätäänny pienistä eksymisistä. Että voi jakaa tarinoita vastoinkäymisistä ja voimaantua toisen tarinoista.

4. Kivien ja tiilien kuviot rakennuksissa: Että löydän kuvioita, joita jaksan kuvata uudella kamerallani, jota osaan käyttää hiukan entistä paremmin. Että maan tomusta on syntynyt tällainen kaupunki ja tällainen maailma, tällainen luostari ja tällaisia ihmisiä.

5. Gabriel ja Maria: Että minulla on papintyöni, kirjoittamiseni ja kamerani. Että erehtymiset ja unohtamiset pitävät minut pienenä. Että voin katsoa Toiseen, kun omat rakennelmat murenevat. Että elämä on keskeneräinen saviveistos, muovaantuu koko ajan.

Teksti julkaistu tänään Turun Sanomien Ristiveto-blogissa, kuvat vain tässä.

Miten tunne kohdataan

Aloitetaan omista tunteista synkimmällä hetkellä
- tai silloin kun ne kuohuvat kovasti.
Tai muistellaan sellaista hetkeä.

Pysähdytään tuntemaan.
Annetaan tunteen tulla kaikessa kipeydessään.
Kasvatetaan sitä.

Tarkataan, missä päin kehoa tuntuu ja miten.
Millaisia ajatuksia vyöryy mielessä?
Muistellaan, milloin on tuntunut samalta, millaisissa tilanteissa.
Mikähän kerta oli kaikkein varhaisin?

Kestetään tunne.
Mietitään, miten voisin korjata tilanteen ja
toimia rakentavammin kuin ennen.
Annetaan tunteen hiipua omia aikojaan.

Toistetaan aina tarpeen tullen.

Ja kun sitten ollaan ristiriitatilanteessa toisten ihmisten kanssa, olisi hienoa pystyä yhdessä tarkastelemaan tilannetta myös tunteita tarkastellen eikä vain ulkoisia olosuhteita. Sillä valtaosa ristiriitojen sisällöstä on tunteita.

Mitä tapahtui?
Miltä se itsekustakin tuntui?
Mitä vaihtoehtoja meillä onkaan?
Miten tästä etenemme?

Omien tunteiden tunnistaminen ja ilmaiseminen vaativat rohkeutta -  ja tuovat elämäiloa ja mielentyyneyttä.
–
Olen lähdössä riparille. Siihen valmistautuessani tuli Tia Isokorven “Tunneoppia parempaan vuorovaikutukseen” vastaan. Siitä poimin nuo ajatukset, joita toisinaan muistan harjoitellakin.

Monesti ihmettelen, miten lapsemme ja nuoremme oppisivat kuuntelemaan tunteitaan meitä paremmin.

Ei kai muuta tietä ole kuin aloittaa itsestään aina uudestaan.

--
Turun Sanomien Ristivetoa-blogiin

Rajankäynnit on käyty

Vaihdoin taas blogin nimeä. Alkuvuodesta Mitä huomasinkaan muuttui Rajankäyntiä-otsikoksi, nyt tuoksi tuossa yllä.

Sunnuntaina kastoin lapsenlapseni vanhassa kotiseurakunnassamme. Jotain tuntui tulleen valmiiksi ja jääneen taakse.

Monta kuukautta olen lueskellut Katja Seudun kirjaa Tyhjä pöytä on tilattu, Mirkka Rekolan runouden äärellä. Se peilaa hyvin tätä rajatonta oloa, kaikesta vanhasta poiskääntyneisyyttä ja avoimuutta tuntemattomalle. Ja vetää hiljaiseksi.

Rekolalle vuosi on kohtauspaikka. Sekin ajatus tuntuu tutulta. Kaikki vuodenajat ovat olleet kauan minulle yhtä tärkeitä, ja säät.

Muutto Pansion metsikköön, ei niin hyvämaineisen kaupunginosan vehmauteen ja rauhaan, on myös yhtä sisimpäni kanssa. Niitä asioita joita vaan kuuluu tehdä.

 

 

(Muokattu 27.5.)

 

Valokuvapasianssi

Rinnan blogikirjoittamisen paastonajan teksteistä tunteiden näkökulmasta selasin valokuvia elämäni varrelta ja vähän kauempaakin. Selasin kansioitani milloin minkäkin kysymyksen kanssa. Poimin kuvia taskuista ja kulmakiinnityksistä irti, levittelin pöydälle ja järjestelin niitä erilaisiin letkoihin. Kokosin taas pinoon ja jaoin uudelleen.

Mitkä kuvat liittyivät tiettyyn tunteeseen ja millä lailla? Missä kuvissa tunne virtasi vapaasti ja missä se lukkiutui eri tavoin?

Kysyin kuvilta sitäkin, miten seksuaalisuus tai laajemmin ymmärrettynä elämänilo on elämässäni näkynyt. Lähdin liikkeelle vanhasta löydöstäni, että rakkaus antaa vain olla; rakkaus on lepoa jolloin kukaan ei riitele kenenkään kanssa. Taannoinen runokirjani alkaa kuvauksella soutuvenematkasta lapsena, jolloin sain vain olla.

Katselin kuvia lapsuuteni venematkasta. Isä ja äiti ovat vuoronperään moottoriveneen peräsimessä ja kaikki kolme lasta roikumme kokassa naama eteenpäin. Levosta ei jälkeäkään. Jokaisen olemus huokuu energiaa.

Keräsin yhteen letkaan kuvia, joissa lepo näkyi. Toiseen energisiä kuvia. Kahteen muuhun niitä, joissa uhriudutaan ja jyrätään.

Lepoletkaan tuli kuvia enemmän miehistä ja energiseen letkaan naisista. Jyräävät naiset eivät olleetkaan aina jyrääviä! Energia löysi myös rakastavia uomia! Ja "saamattomuus" saattoikin olla lepoa ja lempeyttä.

Nyt olen käyttänyt lomapäiviäni keräämällä kuvia esi-isistäni. Millaisia miehiä ja naisia meidän suvuissa on ollut? Millaisia tarinoita heistä on jäänyt elämään?

Ankaran maineessa oleva pohjoispohjalainen ukkorovasti näyttää kovin lempeältä perheensä keskellä, ruustinna ennemminkin tiukalta, nuoriso istuttaa nuorikkojaan polvillaan pappilan pihapöydän ympärillä. Toisessa kuvassa rovasti tutkii jotain lastenlasten kanssa. Ainoat tarinat, jotka muististani ja keräämistäni papereista löydän, kertovat hänen kehuneen sillä, että hänen isoisäänsä kutsuttiin "Saakeliksi" ja että hän vaihtoi usein seurakuntaa, jotta saattoi käyttää samoja saarnoja.

Vaarini oli ukkorovastin se poika, joka lähetettiin teologiseen opiskelemaan,  mutta joka joululomalla kertoi että onkin voimistelunopettajalaitoksella. Ukkorovastin toimelias äiti oli jäänyt kovin nuorena leskeksi ja pelastanut velkaisen talon lastensa holhoojilta pyytämällä isältään lainaa. Vanhempi hänen pojistaan oli palannut kotiin Oulun koulusta, mutta valittiin ensimmäiseen eduskuntaan 1907. Nuoremmasta tuli ajan kanssa pappi. Sukutalon pihapiirissä eleli myöhemmin useampikin vanhapoika leppoisasti.

Auerien sukukuvassa 1900-luvun alussa Laatokan rannalla vauvat istuvat naisten sylissä ja pikkupojat miesten. Pappani löysi vaimon Helsingistä 1930-luvulla vaellusvuosiensa jälkeen ja toi tämän kotiin Karjalaan. Vanhemmat olivat jo kuolleet. Tarmokkaat, naimattomina pysyneet isosiskot pitivät taloa. Pari vuotta nuoripari asui pihamökissä, sitten tuli riita ja perinnönjako, paluu Helsinkiin ja Hopmobile-auton osto taksiksi. Keskenkasvuisen rasavillin pikkuveljen otti perheeseensä eno, joka elätti suvun muitakin orpolapsia maisematauluillaan.

Pieninä ratsastimme konttaavan papan selässä ja syljeskelimme hänen kanssaan rypäleensiemeniä lattialle. Mummosta oli helpotus, että hän kuoli. Mummon äiti oli aikanaan muuttanut väkivaltaisen miehensä luota veljensä luokse. Yhdessä kuvassa istumme mummon ja papan luona kahvipöydässä. Mummolla ja papalla näyttäisi olevan väittely meneillään. Muut katselevat heitä totisina, nuori tätini naureskelee ja pieni minä katson kameraan.

Kerään jyräämisen ja uhriutumisen kuvat pois. Kerrottuani niistä itselleni ja eräälle kuuntelijalle, voin piilottaa ne näkyvistäni. Raivaan tilaa niitten rinnalla ja alla koko ajan eläneille elämänilolle ja lämmölle.

Pääsiäinen - lepoa ja liikettä

http://blogit.ts.fi/ristiveto/2016/03/28/epatoivossa-hyva-alku-hyvan-alku-on-paasiainen/:

"Epätoivossa hyvä alku, hyvän alku - on pääsiäinen!"

#kulttuurinvälikysymys kysyy taiteilijoilta, mitä tapahtuu todella Suomessa vuonna 2016. Hanke huipentuu suoraan lähetykseen Yle Teemalla 14. huhtikuuta. Tähän liittyen Ylen sivuilla on luettavissa mm. Saituuden aika - Antti Nylenin pääsiäissaarna. “Saitoina aikoina pitää saarnata ainoastaan pitkääperjantaita – sitä, mikä mukavuuteen tottuneelle ja saidalle sydämelle on pahinta myrkkyä: luopumista”, kirjoittaa Nylen.

Luopuminen on tosiaan edeltänyt ylösnousemuskertomusta. Jumalan Poika ja Ihmisen Poika kohtasi kivun- ja kuolemanpelkonsa - ja taipui Isänsä tahtoon. Hän kohtasi vihansa niitä kohtaan, jotka uhkasivat hänen olemistaan sinä minä hän oli - ja vetäytyi yksinäisyyteen. Hän kohtasi syyllisyytensä toimittuaan vastoin hyviä tapoja, isien perinnäissääntöjä ja totuttuja puheenparsia - ja pyysi Isältään, että tämä antaisi häneen ärsyyntyneille anteeksi, sillä he eivät tienneet mitä tekivät. Hän kesti häpeärangaistukset vaiti - hymähdettyään ensin syytöksiin: “Sinä sen sanoit.” Hän luopui elämästään ja jätti henkensä Isänsä käsiin.

Kolmantena päivänä hauta on tyhjä. Häntä surevat ja itsensä puolesta pelkäävät ihmiset muuttuvat iloisiksi ja rohkeiksi. Hekin ovat kohdanneet pelkonsa, vihansa, syyllisyytensä ja häpeänsä. Hekin ovat luopuneet omasta itsestään ja omista oikeuksistaan; hekin jakavat elämänilonsa, aikansa ja omaisuutensa muiden kanssa. Niin kuin Ylösnoussut elää nyt meissä kaikissa.

Pääsiäispäivänä tunnistin vihani, kun näin eräiden toimivan toisin kuin olisin toivonut. Hetkeksi hillitsin itseni, jotta sain ajatukseni järjestykseen. Kuuntelin myös pelkoani puuttua asiaan ja aiheuttaa pahaa mieltä. Lähdin kohti. Kyselin vähän ja kuulostelin. Koetin pyytää asettumaan toisten asemaan. Pääsin jonkinlaiseen yhteisymmärrykseen. Lupasin hoitaa itse asian, jonka halusin hoituvan.

Rakkaus ja ilo ovat sekä lepoa että liikettä, olen huomannut.
–
Päätän seitsemän kirjoituksen sarjani tähän. Kirkko juhlii pääsiäistäkin 40 päivän ajan. Toiset bloggaajat kulkekoot vuoroillaan sitä matkaa omilla tavoillaan!

Pelosta huolimatta - neljä paastopäivää pääsiäiseen

http://blogit.ts.fi/ristiveto/2016/03/23/nelja-paastopaivaa-paasiaiseen/:

Tämän päivän 23.3. paperisissa Turun Sanomissa kerrotaan Brysselissä asuvien suomalaisten kokemuksia eilisistä pommi-iskuista.

- Eri ihmiset reagoivat eri tavoin, useimmat ovat rauhallisia. Emme anna periksi terroristeille on myös monen asenne, kertoo yksi.

- Kyllä minua ainakin pelottaa, tunnustaa toinen ja ihmettelee kommentteja, ettei pelolle pidä antaa valtaa. Viime viikolla hän matkusti junalla Brysselistä Pariisiin ilman turvatarkastuksia. Pariisista Brysseliin meneville tehtiin sen sijaan tarkat tarkastukset.

Tällä piinaviikolla kerrotaan myös, kuinka Jumalan Poika pelkää. Kuolemanuhka on käynyt yhä selvemmäksi. Hän on nauttinut jäähyväisaterian läheistensä kanssa. Nyt hän vetäytyy Öljymäen yrttitarhaan ja siellä yksinäiseen paikkaan. Hän vetoaa Isäänsä, että tämä ottaisi häneltä pois sen mikä tulossa on. Kolmesti hän pyytää apua sekä lähimmiltään että Isältä. Lopulta hän tyyntyy ja kohtaa vangitsijansa rauhallisena.

Minuakin pelottaa ihmisten vahvat tunteet. Sanonko tai teenkö jotain, mikä saa jonkun tolaltaan ja tekemään jotain tuhoisaa minulle tai itselleen tai jollekin? Ja toivoisin kovin, että voisin tulla paremmin ymmärretyksi niin ettei tarvitsisi selitellä itseään ja toimiaan jatkuvasti. Että ihmiset toimisivat toiveitteni mukaisesti, vaikken niitä ääneen ilmaisisikaan.

Eikö pelko kerrokin elämänhalusta ja -voimasta? Eikö juuri se saa minut toimimaan niin ettei pelko toteudu? Eikö pelkokin ole hyvä renki, mutta huono isäntä?

Missä minulla on se raja, jolloin en enää kuuntele pelkoani hylätyksi tulemisesta, vaan toimin pelostani huolimatta niin kuin sisimpäni minua ohjaa?

Miten käy blogin, kun mummous yllättää?

Se ainakin myöhästyy.

--

Mummo mykistyy -  seitsemän paastopäivää pääsiäiseen

Hyvin henkilökohtainen uutinen on häirinnyt muuta uutisseurantaani ja myöhästyttänyt minut aikataulustani tämän blogin kanssa. Minusta on tullut mummo. Olen tavannut uskomattoman pienen uuden ihmisen ja osallistunut hässäkkään, jonka hän ympärillään aiheuttaa.

Tämän rinnalla olen tehnyt papin töitäni ja ihmetellyt, millaista hämminkiä Jumalan Pojan ympärillä yhä tiiviimmin syntyy, mitä lähemmäksi pääsiäisen tapahtumia päästään. Jopa fariseukset varoittavat häntä kuningas Herodeksesta ja tämän aikeista surmata moinen outolintu. Mutta mies vastaa, että hänen on nyt vain jatkettava kulkuaan, tehtävä se mitä tehtävä on.

Vielä syksyllä pelkäsin mummoksi tulemista. Jyräisinkö pienen ihmisen ja hänen vanhempansa tietämällä asiat paremmin? Tuottaisinko pettymyksen, epäonnistuisinko isoäitiydessä? Olisinko niin innoissani, ettei sitä kukaan kestäisi?

Enää en pelkää. Uskon edelleen tuottavani välillä pettymyksiä ja koettavani ehkä jopa runnoa joskus epähuomiossa jonkun mielipiteeni läpi, mutta se ei tule olemaan koko totuus tilanteesta. Voin pysähtyä, tehdä uudestaan toisin, voin välillä olla hiljaa ja luottaa siihen, että asiat kyllä hoituvat aikanaan, tavalla tai toisella.


--

Kaarina-lehteen 23.3.2016

Mitä rakkaus on?

Kun sotilaat olivat naulinneet Jeesuksen ja kaksi rikollista risteille odottamaan hidasta kuolemaansa, Jeesus pyysi: ”Isä, anna heille anteeksi. He eivät tiedä, mitä tekevät.”

Tunnen itseni toisinaan uhriksi, kun muut eivät osaa ottaa herkkiä tunteitani ja kummallisia tarpeitani tosissaan. Voisinko pyytää silloin samoin? Huomaisinko ehkä, ettei kyse ole tahallisesta kiusaamisesta tai ohittamisesta, vaan erilaisista tavoista hahmottaa maailmaa?

Toinen rikollisista ei yhtynyt muitten pilkkaan, vaan pyysi: ”Muista minua, kun tulet valtakuntaasi.” Hän sai vastauksen: ”Jo tänään olet minun kanssani paratiisissa.”

Kun ympärilläni hälistään minulle oudoista asioista, enkö voisi olla rauhassa Jumalani kanssa ja nähdä, että kaikki oikeastaan on pohjimmiltaan hyvin? Olemme eri mieltä, mutta maailma ei kaadu siihen. Meihin sattuu itse kuhunkin välillä, mutta ei koko ajan.

Viimeisillä voimillaan hän huusi kovaa: ”Isä, sinun käsiisi minä uskon henkeni.” Hän oli elänyt itselleen ja Isälleen uskollisena, pelännyt, vihastunut ja surrut silloin kun siihen oli ollut syytä, iloinnut ja rakastanut niin että ilo ja lämpö olivat levinneet muihinkin. Enää ei ollut tehtävissä muuta kuin heittäytyä vahvemman käsiin.

Mielelläni miellyttäisin kaikkia, mutta silloin joutuisin monessa tilanteessa hylkäämään sen, mikä minulle on totta ja tärkeää. Ja se mikä toista miellyttäisi, voikin olla jollekin toiselle kauhistus. Enkö siis minäkin heittäytyisi Herran huomaan ja tekisi vain sen, minkä tunnen tehtäväkseni?

Merja Auer saarnaa Kaarinan kirkossa pitkäperjantaina 25.3. klo 10

Tunne voittaa järjen - 18 paastopäivää pääsiäiseen

On tunteita ja tunteita:

Kolumnisti Tuomas Enbuske kirjoittaa Ylen A2-turvattomuusillan keskustelusta Iltalehdessä: “Valitettavasti tarina voittaa aina tilastot. Tämä on epä-älyllistä. Suuri syyllinen on Jeesus. Hän oli väärässä sanoessaan: ‘Kohtele toisia, kuten haluaisit itseäsi kohdeltavan’. Tätä noudattaessamme yleistämme omat kokemuksemme koskemaan kaikkia muitakin. [...] Jos on kokenut karmean kokemuksen, se ei tarkoita, että osaisi tehdä siitä oikean yhteiskunnallisen analyysin.” ” Nykyään ihan mitä vaan voi perustella omalla tunteellaan. Valhe, emävalhe, tunne.”

Ihmisen Pojan matkalla kohti Jerusalemia on päästy puoleen väliin. Tarinoita monenlaisista tunteita herättävistä tilanteista on kerrattu jumalanpalveluksissa.

Viimeksi Jumalan Poika on ruokkinut viisituhatta ihmistä viidellä ohraleivällä ja kahdella kalalla. Ihmiset ovat innostuksen vallassa: ”Tämä on todella se profeetta, jonka oli määrä tulla maailmaan.” Jeesus tunnistaa heidän tahtotilansa: he aikovat tehdä hänestä kuninkaan. Sitä hän ei itse tahdo, joten  hän vetäytyy yksin vuorelle. Hän haluaa olla yksin, hän jättää toiset yksin. Ja kantaa itse vastuun siitä, että tuottaa pettymyksen. Ei syytä muita.

Milloin minä jouduinkaan tunteitten valtaan, tunteitteni uhriksi ja saman tien toisten ihmisten tunteitten uhriksi? Raja minun ja muiden välillä katosi, reagoin muiden pelolla ja vihalla ja häpeällä ainakin silloin, kun keskustelin turvapaikanhakijoita pelkäävän ihmisen kanssa ja lupasin minäkin hankkia pippurisumuttimen taskuun sitten kun muutan Pansioon.

Milloin sitten kannoin vastuun omista tunteistani ja kestin yksinjäämisenkin? Ehkä päättäessäni muuttaa Pansioon, koska kaipaan metsän lähelle, tunteet ohjasivat minua oikeaan omantunnon tavoin, kertoivat mikä on minulle hyväksi ja mikä pahaksi.

Belsebulin voimalla - 24 paastopäivää pääsiäiseen

Tässä julkisempi versio edellisestä Ristiveto-blogiin. Jokohan nyt saisin tämän asian vaivaamasta mieltäni!

..

Toisten ihmisten haukkuminen julkisesti hyvinkin värikkäin ilmaisuin näyttää tulleen joillekin tavaksi jo Yhdysvaltojen presidenttiehdokkaan vaalikampanjaa myöten. Kovin helposti se on tainnut käydä ihmisiltä aina:

”Belsebulin, itsensä pääpaholaisen, avulla hän pahoja henkiä karkottaa.” Näin arvioivat jotkut silminnäkijöistä, kun mykkä alkoi puhua Jumalan Pojan tavattuaan. Aiemmin tämä oli kertonut lähimmilleen, että Ihmisen Poika joutuisi Jerusalemissa kiusatuksi ja surmatuksi. Pietari oli silloin vetänyt hänet erilleen ja nuhdellut: ”Jumala varjelkoon! Sitä ei saa tapahtua sinulle!” Ja tämä Ihmisen Poika ja Jumalan Poika oli vastannut kovin sanoin: ”Väisty tieltäni, Saatana! Sinun ajatuksesi eivät ole Jumalasta, vaan ihmisestä!”

Milloinhan minä osaisin antaa anteeksi vuosikymmenten takaisille uskonveljilleni ja –sisarilleni, että heidän mielestään pappiskutsumukseni on pahasta ja mahdollisesti vedän helvettiin mukanani muitakin?

Anteeksianto kohdistunee väärään tekoon. Miten minua vastaan itse asiassa rikottiin?

Mielipiteeni ohitettiin. Olisin halunnut erääseen julkilausumaan näkyville julkilausujienkin erehtyväisyyden. Taisin siis puolestani loukata uskonveljiäni ja heidän uskonvarmuuttaan.

Olin elänyt parikymmentä vuotta piireissä, joissa itsensä kuuntelua pidettiin vaarallisena. Turvallista oli kuunnella luotettuja opettajia ja kirjoja, sydän ja tunteet olivat aina petollisia. Kun aloin vihdoin ääneen kyseenalaistaa tämän, minusta tuli ilmeisesti uhka muille ja heidän maailmankuvalleen.

Pyydän siis anteeksi etten enää halunnut elää heidän tavallaan. Pyydän anteeksi että laiskuuttani edes yritinkään antaa muiden ajatella puolestani. Pyydän anteeksi tuottamaani pettymystä.

Ja nyt annan anteeksi itselleni ja muille asianosaisille, että yrittäessämme löytää rajamme välillä satutimme toisiamme, kun rajat olivat itse kullakin kovin eri paikoissa. Olen iloinen ettemme enää koeta väkisin rajoittaa toistemme olemista.

--
(Minua ei ole tosin julkisesti moitittu mainitsemistani asioista, yksityisesti vain.)

Milloin voin antaa anteeksi naispappeuden vastustajille - viha vs. kiltteys ja katkeruus

Joissain tilanteissa putoan yhä parin vuosikymmenen takaisiin tunnetiloihin. Tuntuu kuin minä yksin tietäisin, mikä on totta ja hyvää. Kaikki muut ympärillä näyttävät näkevän asian vääristyneesti ja koettavan saada minut näkemään samoin. Tunnen itseni hyvin loukatuksi, sillä asia koskee sisintäni ja pyhintäni, Jumalaa.

Vielä vuosi pari sitten mietin, mahdanko voida koskaan antaa anteeksi entisille uskonystävilleni, joiden mielestä pappiskutsumukseni täytyy olla pahasta. Turvallisempaa on heidän mielestään pitäytyä ”nainen vaietkoon seurakunnassa” käskyssä. Olen siis ollut vuosikymmeniä heille katkera. Olen tuntenut itseni uhriksi ja olen joutunut puolustamaan omia ratkaisujani ainakin omassa mielessäni.

Ja kuitenkin: Itse valitsin aikanaan seurani. Itse ihastuin varmoihin mielipiteisiin omaan epävarmuuteeni kyllästyneenä. Itse viehätyin ristiriitaan naisteologina vastustaa naispappeutta. Kiltisti taivuin siihen, että pappimiehet tiesivät paremmin, miten tuli toimia. Kun joskus koetin jotain sanoa, suostuin tulemaan ohitetuksi tiettyyn pisteeseen asti. Vielä rajani tultua vastaan ja kerrottuani sen, suostuin toimimaan sihteerinä kokouksessa, suostuin tekemään työn josta juuri olin irtisanoutunut.

Anteeksianto kohdistunee väärään tekoon. Miten minua vastaan itse asiassa rikottiin?

Mielipiteeni ohitettiin. Olisin halunnut julkilausumaan näkyville julkilausujienkin erehtyväisyyden. Taisin siis puolestani loukata uskonveljiäni ja heidän uskonvarmuuttaan.

Tilanteissa, joissa yritin saada ajatukseni kuulluiksi, koettiin kuulemma henkivaltojen taistelevan. Minun koettiin horjuvan helvetin kuilun partaalla ja pelättiin minun vetävän sinne mahdollisesti muitakin.

Olin elänyt parikymmentä vuotta piireissä, joissa itsensä kuuntelua pidettiin vaarallisena. Kun aloin siitä puhua ja sitä vaatia, olin ilmeisesti uhka muille ja heidän maailmankuvalleen.

Pyydän siis anteeksi etten enää osannut elää heidän tavallaan. Pyydän anteeksi että laiskuuttani edes yritinkään antaa muiden ajatella puolestani. Pyydän anteeksi tuottamaani pettymystä.

Ja nyt annan anteeksi itselleni ja muille asianosaisille, että yrittäessämme löytää rajamme välillä satutimme toisiamme, kun rajat olivat itse kullakin kovin eri paikoissa. Olen iloinen ettemme enää koeta väkisin rajoittaa toistemme olemista.

Syyllinen peilissä - 28 paastopäivää pääsiäiseen

Turun Sanomien Ristivetoa-blogissa:

Turun Sanomien toimittajat ovat viikon aikana toimineet peilinä monelle niistä, jotka ovat vastuussa kaupunginsairaalan vanhuspsykiatrian osaston G1 hoitokäytännöistä. Heidän eteensä on tuotu tosiasioita ja väitteitä väärinkäytöksistä, joista monet ovat jatkuneet vuosia, ja laiminlyönneistä niihin puuttumisessa. Ilahduttavan moni on myöntänyt virheet ja oman osuutensa niihin. Vaikuttaa siltä, että ongelmien nyt tultua julki niihin puututaan kaikin mahdollisin keinoin. Vaikeista vaikenemisen kulttuuri väistyy ainakin hetkeksi, pakon edessä.

Kirkoissa seurataan Jumalan Pojan matkaa kohti kiusatuksi tulemista. Tällä viikolla hän kulkee Galileasta pohjoiseen, Syyriaan. Hänen luokseen tulee siellä asuva nainen ja pyytää häntä auttamaan tytärtään, joka on kovin kipeä. Jumalan Poika ei vastaa mitään, ei vaikka hänen opetuslapsensakin vetoavat häneen, jotta naisen huuto lakkaisi. Lopulta nainen heittäytyy hänen jalkoihinsa ja saa vastauksen: ”Ei ole oikein ottaa lapsilta leipä ja heittää se koiranpenikoille.” Nainen myöntää: ”Ei olekaan, Herra, mutta saavathan koiratkin syödä isäntänsä pöydältä putoilevia palasia” – ja saa avun tyttärelleen.

Mistä minua syytettiinkään viimeksi? Ääneni ei kuulu kirkkosalissa, mikrofonin pitäisi olla lähempänä. Taas kerran. Mitä vastasinkaan? Puolustauduin, sillä olinhan kääntänyt mikrofonin lähemmäksi. Entä jos myöntäisinkin, että vika voi olla minussa mikrofonin sijaan? Mitä jos alkaisin kiinnittää äänenkäyttööni huomiota niin kuin teen ilman mikrofoniakin esiintyessäni?

Syyllisyys vs. syyllistyminen ja syyttely

Myin asuntoni tänään. Kuitteja odotellessamme kerroin, että olin väsynyt asioiden hoitamiseen pihapiirin yksittäin mukavien, mutta yhdessä voimakastahtoisten ihmisten kanssa, koska olen jääräpää ja jyrä itsekin. Arvelin, että rennommalla otteella tässä viihtyisi hyvinkin.

Kotiin kävellessäni mietin, mitähän syyllistymiseni ja syyttelyni takana on. Jos yhdessä sopiminen ei suju, missä on syy. (Onko syyllinen syy?) Miten on sujunut minulta toisen asemaan asettuminen? No huonosti. Näen vain oman kantani. Ja uskon toisten ensimmäisten sanojen olevan myös viimeisiä. En lähde keskustelemaan, kyselemään tarkemmin.

Olen tainnut myös tehdä virhepäätelmiä siitä, että aina kaikki sitä taikka tätä. Ja pitänyt puoliani, ikään kuin minua jokin uhkaisi.

Toisaalta en kaipaa vain täältä pois, kaipaan myös metsän läheisyyttä. Kun muutin tähän, lapsia oli vielä muuttamassa kanssani.

Olen aikani osallistunut täällä yhteisten asioiden hoitoon puutteellislla taidoillani. Nyt kun vetäydyn tehtävistäni, voin lähteä sinne, missä on hyvä metsäinen tie.