Syyllisyysmessun jälkeen tuli tyhjyys.
Kolmekymmentä ihmistä isossa kirkkosalissa pitkän tiedottamisrupeaman päätteeksi jäi tuntumaan vähältä, vaikka ilta olikin onnistunut.
Tai ehkä juuri siksi. Sisällön puolesta sain mitä halusin, vuoropuhelua nukketeatterin ja sen tekijöiden kanssa. Ehkä juuri siksi jäljelle jäikin tyhjyys. Ei mitään odotettavaa.
Tammikuussa tosin teen häpeämessun itsemurhan tehneiden poikien äitien kanssa, ja kevään iloisempiin messuihin tulevat vuorollaan kaikki ripariryhmät. Silti tyhjyyden tunne, tunne ettei mitään uutta ole enää odotettavissa, tämä on nyt sitten tätä samaa.
Kastekeskustelut, kasteet, kastekahvikeskustelut - mitä mieltä tässä kaikessa on?
Kaipaan nähdä tuloksia ja vaikutuksia, vaikka tajuan ettei sellainen ole mahdollista. Kaipaan varmistuksia sille, että olen tullut nähdyksi ja kuulluksi.
Muistan luvanneeni tehdä täksi jouluksi omakustanteen parin vuoden takaisesta kännykkäkuva- ja tekstikoosteestani, jos kukaan ei kustanna sitä. Periaatteessa sellaisen voi tehdä itse netissä, mutta tietotekniikka aiheuttaa sen verran pulmia, että ajattelen viedä nivaskan työpaikan monistamoon ja ottaa parikymmentä kopiota.
Minua aletaan kannustaa jatkamaan kustantajan etsimistä. Järjestään kaikki muutamat joille puhun monistamosta. Teen työtä käskettyä.
Tyhjyys tihentyy. Miksen anna käsiksen olla?
Teologian näkökulmastahan minulla ei ole merkitystä, Jumala vain toimii kauttani. Olen astia, ääriviiva, toissijainen, väline, vain tyhjänä käyttökelpoinen.
Mietin, mahtaisiko masennuslääkitys saada minut keskittymään rutiinitöihin, jotka pitäisi saada tehdyksi.
Muistan kuudentoista vuoden takaa kustantajan joka olisi silloin halunnut julkaista runojani. Löydän hänen sähköpostiosoitteensa ja lähetän nipun hänelle.
Hän vastaa seuraavana päivänä, ei lupaa mitään, mutta on kiinnostunut.
Menetän tyhjyyteni ja turhuuteni. Minulla on taas hetkeksi Tehtävä.
Minulla on taas rohkeutta tavata huomenna toinen kustantaja. Tähän asti olen lähestynyt lähinnä nimettömiä kustannusyhtiöitä.
Kolmekymmentä ihmistä isossa kirkkosalissa pitkän tiedottamisrupeaman päätteeksi jäi tuntumaan vähältä, vaikka ilta olikin onnistunut.
Tai ehkä juuri siksi. Sisällön puolesta sain mitä halusin, vuoropuhelua nukketeatterin ja sen tekijöiden kanssa. Ehkä juuri siksi jäljelle jäikin tyhjyys. Ei mitään odotettavaa.
Tammikuussa tosin teen häpeämessun itsemurhan tehneiden poikien äitien kanssa, ja kevään iloisempiin messuihin tulevat vuorollaan kaikki ripariryhmät. Silti tyhjyyden tunne, tunne ettei mitään uutta ole enää odotettavissa, tämä on nyt sitten tätä samaa.
Kastekeskustelut, kasteet, kastekahvikeskustelut - mitä mieltä tässä kaikessa on?
Kaipaan nähdä tuloksia ja vaikutuksia, vaikka tajuan ettei sellainen ole mahdollista. Kaipaan varmistuksia sille, että olen tullut nähdyksi ja kuulluksi.
Muistan luvanneeni tehdä täksi jouluksi omakustanteen parin vuoden takaisesta kännykkäkuva- ja tekstikoosteestani, jos kukaan ei kustanna sitä. Periaatteessa sellaisen voi tehdä itse netissä, mutta tietotekniikka aiheuttaa sen verran pulmia, että ajattelen viedä nivaskan työpaikan monistamoon ja ottaa parikymmentä kopiota.
Minua aletaan kannustaa jatkamaan kustantajan etsimistä. Järjestään kaikki muutamat joille puhun monistamosta. Teen työtä käskettyä.
Tyhjyys tihentyy. Miksen anna käsiksen olla?
Teologian näkökulmastahan minulla ei ole merkitystä, Jumala vain toimii kauttani. Olen astia, ääriviiva, toissijainen, väline, vain tyhjänä käyttökelpoinen.
Mietin, mahtaisiko masennuslääkitys saada minut keskittymään rutiinitöihin, jotka pitäisi saada tehdyksi.
Muistan kuudentoista vuoden takaa kustantajan joka olisi silloin halunnut julkaista runojani. Löydän hänen sähköpostiosoitteensa ja lähetän nipun hänelle.
Hän vastaa seuraavana päivänä, ei lupaa mitään, mutta on kiinnostunut.
Menetän tyhjyyteni ja turhuuteni. Minulla on taas hetkeksi Tehtävä.
Minulla on taas rohkeutta tavata huomenna toinen kustantaja. Tähän asti olen lähestynyt lähinnä nimettömiä kustannusyhtiöitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti