Kolmen valtakunnan rajapyykillä

Suomi-neidon peukalonkulmaan on Kilpisjärven retkeilykeskuksesta 11 km. Pitkä matka minulle siis, vaikka kolme neljännestä onkin järvenjäätä. Eiliseksi oli luvattu viikon paras sää, joten halusin hiihtää Kolmen valtakunnan rajapyykille juuri eilen.

Heti lauantaina olimme hiihtäneet jäätä pitkin viisi kilometriä etelään kaupalle. Ajattelin aloittaa varovasti ja päätin tulla taksilla takaisin. Taksin puhelinvastaaja arveli auton olevan kuuluvuusalueen ulkopuolella. Menimme oluelle ja juttujamme kuunnellut mies soitti meille toisen taksin. Menimme ulos odottamaan.

Aamulla heräsin kurkku karheana. Otin sunnuntain rauhallisesti sisätiloissa, josko flunssa vielä perääntyisi. Hanne on tottunut yksinäisiin hiihtomatkoihin. Hän koetti lumikengillä Saanalle, mutta antoi jäiselle rinteelle periksi.

Maanantaina minä annoin kurkulleni periksi. Olisi kai yksi ja sama, hoitaisinko flunssaani etu- vai jälkikäteen. Söin buranaa ja lähdimme Saanan rinnettä pitkin kaupalle. Hanne oli vuokrannut tunturisukset, joilla auraaminen rinteitä alas kävi helpommin kuin minun kevyillä hiihtimilläni, joilla laskettelin kevyesti pikkumäkiä ja lykkäilin tasaisella itseäni liukuun. Hanne teki töitä tasamaalla koko ajan, sukset eivät juuri luisuneet. Tulimme taksilla takaisin.

Aamulla Hanne keitti kahvia ja minä paistoin munakasta ja sekoittelin kaurapuuroa. Aterioimme. Laitoimme eväät reppuun ja aurinkorasvaa naamaan ja lähdimme. Latukone oli juuri avannut meille väylän yöllä sataneeseen pakkaslumeen. Hanne lähti tunturisuksilla, koska hän haaveili tulevansa rajapyykiltä takaisin Mallan luonnonpuiston kautta.

Hiihdin ensin perässä ja sitten edellä. Oman tahdin kun löysi kulku oli kuin tanssia vaan. Odottelin Hannea, kehuimme kaiken ihanuutta. Totesimme, että vettä piti säästellä. Kolmen vartin päästä tutut naiset näyttivät ohimennessään meille Mallan rinteeltä Kitsin putoukset. Ne olivat jäässä vielä. Etsin ne kartalta. Olimme edenneet kolmisen kilometriä. Hanne sanoi että mene vain edeltä. Latukone tuli meitä vastaan. Hiihdin toista latua Hannen rinnalla ja sanoin että se tahti sopi flunssalleni paremmin.

Tulimme putouksen kohdalle, puolimatkaan. Joimme teetä ja söimme appelsiinia. Kun järvi loppui ja latu alkoi seurata tunturipuroa, kysyin, kääntyisimmekö. Emme kääntyneet. Hanne kysyi, halusinko hiihtää tunturisuksilla takaisin, jos monot mahtuisivat jalkaani ilman pohjallista. En halunnut.

Pääsimme autiotuvalle tehtyämme matkaa lähes kolme tuntia. Söimme voileipiä, joimme teetä ja kahvia, paistoimme ja nautimme makkaraa, rupattelimme muiden kanssa. Kävimme kutsusta tutustumassa viereiseen varausmajaan. Hanne päätti tulla sinne syksyllä ruskaretkelle.

Parin tunnin kuluttua katsoimme jaksavamme paluumatkalle. Ensin Hanne halusi hiihtää vielä puoli kilometriä rajapyykille ottamaan siitä valokuvia. Kiersin keltaisen betonimöhkäleen. Norjan ja Ruotsin puolella oli niitten vaakunat kruunuineen, Suomen puolella sana Suomi. Jokaisella oli eri vuosiluku, joku oli 1800-luvulta, Suomi 1926.

Kun pääsimme järvelle alkoi tuulla. Lisäsimme vaatteita. Vastaamme hiihti puolialaston hilpeä seurue rekiä vetäen. Hiihtelin omaan tahtiini, se väsytti vähemmän, ja odottelin välillä Hannea. Hanne sanoi välillä että mene vaan edellä ja välillä että mukava että odotin. Annoin hänelle loput veteni ja rusinat ja pähkinät. Aurinko meni pilveen. Aloin palella ja yskiä. Sanoin että nyt minun piti lähteä majalle. Kun olin hiihtänyt itseni lämpimäksi, soitin ja sanoin että voisin tulla Hannea vastaan ja tuoda hänelle vettä ja muuta. Hanne sanoi ettei tarvinnut. Sanoin että soitan uudestaan majalta ja kysyn tilannetta silloin.

Soitinkin, mutta Hanne ei halunnut vieläkään mitään. Laitoin kahvin tippumaan ja kaaduin sänkyyn. Kun Hanne tuli, joimme ja söimme. Naamaa ja huulia kuumotti, vaikka olimme lisänneet autiotuvalla aurinkovoidetta. Venyttelimme hiukan ja koetimme mennä nukkumaan.

Uni tuli vasta, kun ajattelin tulleeni tänne käydäkseni kolmen valtakunnan rajapyykillä: minän, sinän ja Jumalan valtakuntien rajapisteessä. "Minä se olen", Jeesus sanoi maanantai-illan turistihartaustekstissä. Minä se olen, joka päätän, mitä jaksan. Sinä se olet, jonka annan tehdä vapaasti ratkaisuja, joita en ymmärrä. Jumala se on, joka mahdollistaa sen että voimme iloisesti olla mitä olemme ja antaa toisten olla mitä he ovat - ja jättää toisen yksin uupuneena ladulle, koska toisen oleminen ei ole meistä kiinni, vaan Jumalasta. Kun pystyin jättämään Hannen jäälle, hän sai perille päästyään paitsi oluen myös kahvia ja keittoa.