Helmikuun viimeisenä sunnuntaina:
On tuskallista kutsua ihmisiä kylään torstai-illaksi ja suostua siihen että harvalle sopii. Hylätyksi tulemisen tunne pulpahtaa esiin vähäisimmästäkin vastamäestä.
Pelkään järjettömästi sitä, mitä paljastankaan kirjassa, ja sitä, ettei kukaan kirjaa lue. Tukeudun ajatukseen, ettei minun tarvitse tuollaisista välittää. Kirja halusi syntyä, synnytin sen ja nyt se alkaa elää omaa elämäänsä, minusta paljoa välittämättä.
Mollaan silti itseäni ja tekemisiäni koko ajan.
Minun on helpompi kestää että ihmiset eivät tule torstaina kuin että he eivät tule lauantaina. Lauantaikutsu olisi ollut julkea, torstai turvallinen. Uskallan edes silloin, uskallan edes kutsua!
Torstaina, Kalevalanpäivänä ennen kirjan julkistamistilaisuutta:
Kerron paikallislehden toimittajalle, kuinka nykyihmiset puhuessaan tunteistaan puhuvatkin hyvin usein kaappiin varastoiduista kuolleista koiranpennun raadoista, Risto Ahdin mukaan. Sanon yrittäneeni elää toisin, elää tunteitani läpi ja saada ne ilmaistuksi omin sanoin.
"- Nyt kun tunteet ovat taas menneet laidasta laitaan ja riepotelleet minua samalla tavalla kuin ennenkin, olen pohtinut onko tästä ollut mitään hyötyä, hän hymähtää. - Ehkä ymmärrän ja kestän tunteitani aiempaa paremmin, mutta en ole niiden kanssa vieläkään sopusoinnussa."
Väitän, että ihmiset kyllä tunnistavat myönteisen ja kielteisen tuntemuksen, mutta heillä ei ole sidettä syvimpiin tunteisiinsa. Vastaan ilon ja häpeän olevan omimmat tunteeni. Häpeän tunteeseen liittyy pelko hylätyksi tulemisesta.
"- Ilo pienistä asioista on kuitenkin nykyisin vallitseva tunne minussa, mutta mukana kulkee pieni alakuloinen pohjavire."
Sitten toimittaja kysyy, olenko hankala ja vaikea ihminen, vai kirjoitanko raadollisen avoimesti. Sekä että, myönnän auliisti. Olen niin hankala, että minun pitää kirjoittaa, jotta kestäisin itse omia tunteitani.
Kerron runokokoelman julkaisun olevan testi: jos kestän tämän, uskallan varmaankin julkaista myös pitemmän tekstin tunteista. Minulta on kyselty, kestänkö kuitenkaan julkaista niin henkilökohtaisia asioita omasta elämästäni.
"– Kyllä se pelottaa minua, mutta samalla minulla on nähdyksi tulemisen tarve. En kaipaa kiittämistä tai kehuja, vaan sitä että joku näkisi minut sellaisena kuin olen."
Illalla:
Luokseni tulee juuri sen verran ihmisiä, että jokaisen alle riittää istuin. Tunnelma on leppoisa.
Kaksi viikkoa myöhemmin:
Toinen paikallislehti ilmestyy. Toimittaja on kirjoittanut julkistamistilaisuudessa puhumani perusteella, että kirjan keskimmäisessä osassa selvitän itselleni, mikä pitää minut aina vain yksipuolisesti rakastuneena mieheen, joka vastaa kaikkeen "en tiedä." Toimittaja mainitsee kirjan luettuaan tietävänsä sen kirjoittajasta enemmän kuin monesta tutustaan oppii koko elämän aikana.
Muutama läheinen kyselee, miksi pitää kirjoittaa kaikesta tästä. En tiedä. Vaitelias veljeni toivoo, että jatkan kirjoittamista.
Sunnuntaina:
Olen toivonut ettei Ilomessussa kerrottaisi vitsejä. Suutun kun siellä kerrotaan vitsejä. Väännän asiaa messun jälkeen vitsinkertojan kanssa. Hän väittää minun käskyttävän muita. Minä väitän esittäneeni toivomuksen ja odottaneeni, että kollega osaa ottaa huomioon vammani vitsien kestämisen suhteen. Pääsemme yhteisymmärrykseen, ymmärtääkseni.
Mietin itsekseni narsistisuuttani. Olen kiinnostunut itsestäni paljon enemmän kuin muista ja heidän näkökannoistaan. Mietin kiinnostustani muihin narsisteihin. Muistan Raimo Mäkelän lehtijuttua 1990-luvulta. Sen mukaan narsistin kanssa elämiseen on kolme vaihtoehtoa: alistuminen, jatkuva taistelu tai pakeneminen. Kaikki toimivat, myös vuorotellen.
Lasken myymäni kirjat: 35, ja yhtä monta lahjoitettua.
Sitten:
Kuulen siunauskeskustelussa vainajan hankaluudesta. Sitaatti haastattelustani lehden etusivulla on jäänyt mieleen: kun tunteet ovat voimakkaat, niiden sanojen muotoon pukeminen auttaa hetkeksi.
http://www.ts.fi/kulttuuri/kirjat/463269/Kevaan+runoesikoisia
http://sami-liuhto.blogspot.fi/2013/03/no-niin-turun-sanomat-on-huomioinut.html
http://sami-liuhto.blogspot.fi/2013/03/kirjakevatta-turpaan-tupaan-karajiin.html
On tuskallista kutsua ihmisiä kylään torstai-illaksi ja suostua siihen että harvalle sopii. Hylätyksi tulemisen tunne pulpahtaa esiin vähäisimmästäkin vastamäestä.
Pelkään järjettömästi sitä, mitä paljastankaan kirjassa, ja sitä, ettei kukaan kirjaa lue. Tukeudun ajatukseen, ettei minun tarvitse tuollaisista välittää. Kirja halusi syntyä, synnytin sen ja nyt se alkaa elää omaa elämäänsä, minusta paljoa välittämättä.
Mollaan silti itseäni ja tekemisiäni koko ajan.
Minun on helpompi kestää että ihmiset eivät tule torstaina kuin että he eivät tule lauantaina. Lauantaikutsu olisi ollut julkea, torstai turvallinen. Uskallan edes silloin, uskallan edes kutsua!
Torstaina, Kalevalanpäivänä ennen kirjan julkistamistilaisuutta:
Kerron paikallislehden toimittajalle, kuinka nykyihmiset puhuessaan tunteistaan puhuvatkin hyvin usein kaappiin varastoiduista kuolleista koiranpennun raadoista, Risto Ahdin mukaan. Sanon yrittäneeni elää toisin, elää tunteitani läpi ja saada ne ilmaistuksi omin sanoin.
"- Nyt kun tunteet ovat taas menneet laidasta laitaan ja riepotelleet minua samalla tavalla kuin ennenkin, olen pohtinut onko tästä ollut mitään hyötyä, hän hymähtää. - Ehkä ymmärrän ja kestän tunteitani aiempaa paremmin, mutta en ole niiden kanssa vieläkään sopusoinnussa."
Väitän, että ihmiset kyllä tunnistavat myönteisen ja kielteisen tuntemuksen, mutta heillä ei ole sidettä syvimpiin tunteisiinsa. Vastaan ilon ja häpeän olevan omimmat tunteeni. Häpeän tunteeseen liittyy pelko hylätyksi tulemisesta.
"- Ilo pienistä asioista on kuitenkin nykyisin vallitseva tunne minussa, mutta mukana kulkee pieni alakuloinen pohjavire."
Sitten toimittaja kysyy, olenko hankala ja vaikea ihminen, vai kirjoitanko raadollisen avoimesti. Sekä että, myönnän auliisti. Olen niin hankala, että minun pitää kirjoittaa, jotta kestäisin itse omia tunteitani.
Kerron runokokoelman julkaisun olevan testi: jos kestän tämän, uskallan varmaankin julkaista myös pitemmän tekstin tunteista. Minulta on kyselty, kestänkö kuitenkaan julkaista niin henkilökohtaisia asioita omasta elämästäni.
"– Kyllä se pelottaa minua, mutta samalla minulla on nähdyksi tulemisen tarve. En kaipaa kiittämistä tai kehuja, vaan sitä että joku näkisi minut sellaisena kuin olen."
Illalla:
Luokseni tulee juuri sen verran ihmisiä, että jokaisen alle riittää istuin. Tunnelma on leppoisa.
Kaksi viikkoa myöhemmin:
Toinen paikallislehti ilmestyy. Toimittaja on kirjoittanut julkistamistilaisuudessa puhumani perusteella, että kirjan keskimmäisessä osassa selvitän itselleni, mikä pitää minut aina vain yksipuolisesti rakastuneena mieheen, joka vastaa kaikkeen "en tiedä." Toimittaja mainitsee kirjan luettuaan tietävänsä sen kirjoittajasta enemmän kuin monesta tutustaan oppii koko elämän aikana.
Muutama läheinen kyselee, miksi pitää kirjoittaa kaikesta tästä. En tiedä. Vaitelias veljeni toivoo, että jatkan kirjoittamista.
Sunnuntaina:
Olen toivonut ettei Ilomessussa kerrottaisi vitsejä. Suutun kun siellä kerrotaan vitsejä. Väännän asiaa messun jälkeen vitsinkertojan kanssa. Hän väittää minun käskyttävän muita. Minä väitän esittäneeni toivomuksen ja odottaneeni, että kollega osaa ottaa huomioon vammani vitsien kestämisen suhteen. Pääsemme yhteisymmärrykseen, ymmärtääkseni.
Mietin itsekseni narsistisuuttani. Olen kiinnostunut itsestäni paljon enemmän kuin muista ja heidän näkökannoistaan. Mietin kiinnostustani muihin narsisteihin. Muistan Raimo Mäkelän lehtijuttua 1990-luvulta. Sen mukaan narsistin kanssa elämiseen on kolme vaihtoehtoa: alistuminen, jatkuva taistelu tai pakeneminen. Kaikki toimivat, myös vuorotellen.
Lasken myymäni kirjat: 35, ja yhtä monta lahjoitettua.
Sitten:
Kuulen siunauskeskustelussa vainajan hankaluudesta. Sitaatti haastattelustani lehden etusivulla on jäänyt mieleen: kun tunteet ovat voimakkaat, niiden sanojen muotoon pukeminen auttaa hetkeksi.
http://www.ts.fi/kulttuuri/kirjat/463269/Kevaan+runoesikoisia
http://sami-liuhto.blogspot.fi/2013/03/no-niin-turun-sanomat-on-huomioinut.html
http://sami-liuhto.blogspot.fi/2013/03/kirjakevatta-turpaan-tupaan-karajiin.html
3 kommenttia:
Moi,
olet niitä harvoja jotka kertovat tunteistaan, siis tuntevat. Pyrin itse samaan ja yritän seurata jäljilläsi. Tässä merkinnässä oli taas niin paljon asiaa että ihmettelen että onkin näin.
Minulle vitsi on defenssi. Tosin se on sitten laajentunut ja ihmiset nauravat jo etukäteen. Tekisi mieli sanoa: katotaan vielä sen naurun kanssa! Ihmiset jopa odottavat minulta vitsiä. Nyt olen epäoikeudenmukainen ihmisiä kohtaan. Sitä saa mitä tilaa. Hyvää pääsiäistä sinne ja muutenkin hyvää!
Moi vaan.
Seurasin taannoin jo S. Liuhdon avointa elämää, kunnes se katosi. Kaiketi tunnistin samankaltaisuutta avoimuudessamme - ja hulluudessamme. Enkä silti osannut kirjaston kahvilassa sanoa sulle mitään. Yhteinen hiljaisuuskaan ei ole hullumpaa.
Vitseillä on paikkansa, muttei joka paikassa.
Hyvää Vättiinkin, ja pääsiäistä!
Lähetä kommentti