Mistä ilon löytäisin?

Sananlaskujen kirjan kirjoittaja näkee ilon jo maailman ja ihmisten luomisessa. Hän puhuu Viisaus-nimisenä hahmona, joka tuo mieleen Jumalan Pojan:

"Olin läsnä, kun Herra pani taivaat paikoilleen
ja asetti maanpiirin syvyyksien ylle,
… kun hän pani merelle rajat,
loi rannat patoamaan sen vedet,
ja kun hän lujitti maan perustukset.
Jo silloin minä, esikoinen, olin hänen vierellään,
hänen ilonaan päivät pitkät,
kaiken aikaa leikkimässä hänen edessään.
Maan kiekko oli leikkikalunani, ilonani olivat ihmislapset.”

Lapset ovat tunnetusti ilahduttavimmillaan juuri nukahdettuaan. Kun ensimmäiset ihmislapset alkoivat opetella omaa tahtoaan, Isä Jumala lähetti heidät kylmään maailmaan.

Ensimmäisenä kristillisenä helluntaina oli taas iloinen tunnelma. Oltiin tutustuttu Jumalan ja Ihmisen Poikaan. Tämä oli elänyt täyden elämän iloineen ja kipuineen, rehellisenä itselleen ja omille tunteilleen sillä hinnalla, että oli saanut aika ajoin ihmisten vihat päälleen. Hänet oli lopulta tapettu, mutta myös herätetty kuolleista. Helluntaina Pyhä Henki vuodatettiin ihmisiin, ennustukset täyttyivät. Tämäkin Jeremiaan näky:

"Tulee aika", sanoo Herra, "jolloin minä teen uuden liiton Israelin kansan ja Juudan kansan kanssa: Minä panen lakini heidän sisimpäänsä, kirjoitan sen heidän sydämeensä. Minä olen heidän Jumalansa, ja he ovat minun kansani. Silloin ei kukaan enää opeta toista, veli ei opeta veljeään sanoen: 'Oppikaa tuntemaan Herra!' Sillä kaikki, pienimmästä suurimpaan, tuntevat minut, sanoo Herra. Minä annan anteeksi heidän rikoksensa enkä enää muista heidän syntejään."

Pietari lopetti helluntaisaarnansa vetoomukseen: "Antakaa pelastaa itsenne, ettette hukkuisi tämän kieroutuneen sukupolven mukana." Uskaltakaa tuntea itse, älkää taipuko sen mukaan, mitä luulette toisten teiltä odottavan! Olkaa omia itsejänne!

”Jumalan valtakunta ei ole syömistä eikä juomista, vaan vanhurskautta, rauhaa ja iloa, jotka Pyhä Henki antaa”, Paavali kirjoittaa roomalaisille ja neuvoo näitä hyväksymään seuraansa myös heikompia veljiä, jotka valikoivat ruokansa, vaikka vahvemmat tietävät kaiken ruuan olevan kelvollista, Jumalankin silmissä.

Kuinkahan lähellä Jumalan valtakunta on sitä, että osaa olla oma itsensä ja antaa toisten olla sitä mitä nämä ovat? Kompastumatta siihen että odottaa toisen olevan samanlainen kuin minä ja ajattelevan ja tuntevan samoin kuin minä? Senkin uhalla että välillä tapahtuu väistämättä törmäyksiä ja eroja?

Toukokuun Kirkko ja me -lehden Kuukauden sana