Istun ystäväni kanssa Saaronniemen uimarannan kaikkein
takimmaisessa nurkassa varjossa viltillä uituamme hetken, kaukana kaikista
muista. Edessämme on hiekkaa, vesilätäkkö, hiekkavalli, merivettä, kaislikko,
männikkö ja taivas rantuina. Meri tuoksuu, ei ole enää kuuma, puhelemme enää
verkkaisesti kuuden tunnin juttelun uuvuttamina.
Miten voisi kuvata, kuinka niin moni asia on vaan sopivasti?
Hyvä hetki seuraa toistaan. Kertoisinko, että pystyin kävelemään sinne
valtaisan ihmisjoukon läpi ahdistumatta enää lainkaan?
Elämästä täydet hetket tuntuvat seuraavan toisiaan entistä taajemmin, tyhjät kuopat tuntuvat tulevan entistä harvemmin ja lyhyempinä, vaikkeivät ehkä paljonkaan loivempina. Ehkä opin vielä pysäyttämään sen ensimmäisen negatiivisen ajatuksen, joka mieleeni usein nousee uusissa tilanteissani. ”Enhän minä.”
”Totuus on tunnetila, vapauden kokemus ja nyt-hetki. Minä
olen mikä olen, toinen on mitä on, passiivisesti ja uutta luovasti yhtä aikaa.
Nautintojen tavoittelu menettää merkityksensä,” kirjoittaa Antti Pietiäinen
kirjassaan Tunne, antitunne, perimä. Johdatus tunteiden dynamiikkaan.
Vuoden ajan olen kuunnellut tunteitani, peilannut niitä
Pietiäisen ajatuksiin ja evankeliumien Jeesukseen. Ensimmäisenä vastaan minulla
tuli - kuten useimmiten muillakin tunteittensa kuuntelijoilla - pelko ja
viimeisenä tunne, jolla on neljä nimeä: totuus, onni, rauha ja vapaus.
Olen kirjannut tunteiden kuuntelua kolumneihini. Syksyllä
alamme käydä niitä läpi Kaarinamessuissa kerran kuussa.
Jeesus ei kehota meitä olemaan kilttejä, vaan
lapsenkaltaisia: "Luuletteko, että olen tullut tuomaan maan
päälle rauhaa? En suinkaan, vaan riitaa! "
Kolumni Kaarina-lehteen 8.8.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti