Luin saturomaanin. Muistelin Sankarin tuhansia kasvoja, Joseph Campbellin kirjaa, jonka joskus luin, ja jonka mukaisesti silloin hahmotin omankin elämäni sankarin matkaksi.
Luin saturomaanin, koska sen kirjoittaja suositteli sitä kaikille, jotka kaipaavat jotakin, ja lastenkirjoja ylipäätään kaikille, jotka kaipaavat lohdutusta.
Kuulostelin lukiessani kaipaustani. Luulen ettei se enää ole niinkään jonkin tehtävän suorittamiskaipaus, vaan enemminkin hereillä olemisen kaipaus, tai paikallaan pysymisen - että en pakenisi tilanteita ja ihmisiä.
Bussipysäkillä ukkosmyrskyn puhjetessa keskustelu tyrehtyi. Keskityin ehkä myrskyyn puhekumppanini sijasta - tilanteeseen. Olin jo ollut sosiaalinen hiukan kipukynnyksen ylikin kastekahveilla.
Minua lohdutti sateen katseleminen, ja kuvaaminen bussin ikkunan läpi. Minulla on tiedossa muutama tehtävä, joista olen innoissani, ja samalla tietoinen siitä, etteivät ne tule menemään minkään kuvitelmieni mukaan. Kunhan asetun tilanteisiin ja katson, mitä syntyy. Ehkä kirjan päähenkilökin vain otti haasteita vastaan? Hänellä tosin oli päämäärä: hän halusi tietää, kuka oikein oli, ja pelastaa maailman siinä sivussa.
Jos minun pitäisi nimetä itselleni jokin päämäärä, se ehkä olisi tilan antaminen muille.
Näen siis kaiketi yhä unia, ja tunnistan ne uniksi.
2 kommenttia:
...tilan antaminen muille ja itselleni myös.
Tilan antaminen itselle ja muille yhtä aikaa vaatii taitoa - ja armahtavaa mieltä.
Lähetä kommentti