Tässä Kaarina-lehteen kirjoittamani kolumni marras-joulukuun vaihteesta 2021, jolloin olin juuri jäänyt eläkkeelle. Viime kesänä uuvuin taloyhtiön hommiin ja valokuvaretriittien ja -arkiretriittien pitämiseen. (Valmistuin Voimauttavan valokuvan menetelmäohjaajaksi 2019, uuvuin siihenkin.) Olen taas tyhjän edessä opettelemassa läsnäoloa omassa elämässäni.
Rakastan hiutumista
Kuukausi sitten pidin eläkkeelle lähtösaarnani Kaarinan
kirkossa. Kirjoitan tätä saman päivän iltana. Lähdin eläkkeelle iloisena, koska
vuosi sitten voimani vain loppuivat, pari vuotta ennen varsinaista eläkeikää.
Joulukuun alkua ajatellessani muistan joulukuut pienten
lasten äitinä: kuinka paljon olisin halunnut ehtiä ja jaksaa ja kuinka aika
vain loppui kesken ja joulun viettoon piti ryhtyä, vaikka kaikki ei ollutkaan
valmista, ainakaan omassa mielessäni.
Nyt oloni on kuin Anna-Maija Raittilan runossa Myöhäinen kurjenkello:
Rakastan haurastumista,
vaatteen haalistumista,
hintuisuutta.
Sitä että ote huomaamatta herpoaa.
Laskeutuu alas.
Eikä enää ole
tikapuita.
Vain viimeinen kurjenkello seisoo
metsätien varressa
hiutuneet kukat täynnä sadepisaroita,
varsi ohut kuin linnun tiukahdus,
talvea vasten sojottava miekka,
valtikka,
lähes lapsen korkuinen.
Enää ei ole pakko jaksaa, ote saa rauhassa hervota.
Vanheneminen, hidastuminen, muistin tepposet antavat luvan luovuttaa. Enää ei
ole tikapuita eikä mittapuita.
Luovuttamisessa on jotain riemullista. Alhaalla on kotoisaa.
Hitaus tekee tilaa hiljaisuudelle. Ilo herää hetkissä metsässä tai kiireettömässä
olemisessa läheisten kanssa. Toiveet jostain muusta eivät enää rajaa tilaa ja
oloa ahtaaksi. Taivas on laskeutunut alas, pystypäin ja lapsenkaltaisena.
Olivatko vuodet kotiäitinä tai papin työssä pelkkää
riittämättömyyden tunnetta itseä ja toisia kohtaan? Eivät. Hyviä hetkiä on
ollut paljon, kiireettömiä kohtaamisia ja arkisia iloja. Väsyneenä katse tahtoo
pysähtyä epäkohtiin, vaikka hyvääkin on paljon. Sairastuminen tarjosi minulle
suvantopaikan tärkeysjärjestysteni muuttamiseen. Vähempikin riittää, ja asioita
voi tehdä monin eri tavoin yhtä hyvin kuin minun tavallani.
Tarpeellisia on vähän, tai yksi ainoa: kääntyä kohti sitä
hyvää, joka jo on. Siinä viipyillessä ja kuunnellessa on kaikki. Siitä kumpuaa
iloa ja tekoja, joulua valmistellessakin.
