Pelkään yksinäisyyttä ja järjestän itseni kaverien kanssa mökille. Pelkään olevani vaivaksi ja järjestän äidin viemään meidät perille asti omalla mökkireissullaan. Huvitun äidin hämmingistä ennen kuin tajuan hänenkin pelkäävän vierailuja siinä missä minä ja hänen äitinsäkin olemme pelänneet ja pelkäämme.
Hilpeyteni riittää ensimmäiseksi illaksi. Sitä ruokkivat sauna, järvi, hyvä ruoka, juoma ja seura. Seuraavana päivänä kävelemme harmaan taivaan alla katsomaan kirkkoa jossa on maalattia. Kuulen että sinne laitettiin 60-luvulla uusi lautalattia. Siihen kasvoi lattiasieni, ja katsottiin parhaaksi olla laittamatta lattialautoja lainkaan. Katselen kirkon monet rujot puuveistokset läpi. Keskiviikkona istuin Tuomiokirkon kappelissa, jossa unessani kerran kaatui ehtoollispöydän kaide, ja nyt sen Ristiinnaulitulta puuttuivat kädet. Käänsin katseeni ikkunaan ja katselin kuinka tuuli riepotteli puun lehtiä.
Kun astun ulos kirkosta, muut katselevat sukuhautaa ja taivaasta vihmoo vettä. Takaisin kävelen kaksistaan ystäväni kanssa. Olemme kumpikin vaitonaisia ja puhumme hiukan ankeita. Mökille päästyämme menen lepäämään vaikka voisin hakata halkoja tai pestä ikkunoita. Saunomme ja puhun toiselle kaverille vielä yhden masentavan asian. Muutun hilpeäksi.
Iltalukemiseksi saan Arto Laitisen Itseään tulkitseva eläin, Charles Taylor ja filosofinen ihmistutkimus -kirjan ja siitä sivut 33-53, joilla hän kirjoittaa elämismaailman ensisijaisuudesta. Luen illalla alleviivaukset ja aamulla kahvipöydässä kaiken. Minua huvittaa samalla lailla kuin kerran Heideggerin Olemista ja aikaa lueskellessani se että joku saa niin paljon irti jostain sinänsä pienestä asiasta. Laitinen kirjoittaa siitä, kuinka maailma ei ole pelkästään objektiivinen eikä pelkästään subjektiivinen, kuinka sitä ei voi selittää sen enempää pelkästään luonnontieteellisesti kuin kokemuksellisestikaan, vaan kumpikin seikka on syytä ottaa huomioon.
Ihminen on itselleen arvoitus, johon ei ole yhtä oikeaa vastausta. Vastauksesta kuitenkin riippuu, millainen ihmisestä tulee. Hän voi toteuttaa omimpia mahdollisuuksiaan tai jäädä rajallisten näkökulmien vangiksi, päättelee Laitinen kirjansa lopuksi. Elämänsä ajan ihmisen on syytä korjailla käsityksiään.
Hilpeänä kävelen linja-autoasemalta Läntistä katua kotia kohti laukku kummallakin olallani. Hyvä on olla välillä yksin ja välillä seurassa, hyvä on tulla välillä haukutuksi ja välillä kehutuksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti