Risto Ahti sanoi minulle kerran, että on kahdenlaista rakkautta, nimittäin hellyyttä ja rakkautta. Hellyys liittyy siihen, kuinka heikoilla ihmiset tässä maailmassa ovat.
Olen viidentoista vuoden ajan koettanut opetella rakastamaan niin että voisin sanoa myös vaikeita asioita ääneen, enkä kääntäisi niitä itseeni masennukseksi. Olen maksanut siitä monen rikkoutuneen ihmissuhteen hinnan. Se on mielestäni ollut sen arvoista.
Ehkä nyt olisi aika opetella hellyyttä, sitä ettei vaikeita asioita tarvitse sanoa ääneen. Ehkä jo kestän kantaa niitä masentumatta.
Matilda lainaa Stinesseniä blogissaan: "Jos me Jumalan nähdessämme emme huomaa, että hän näkee meidät aina ensin, jollemme vastaa rakastavaan katseeseen, silloin emme kohtaa Jumalaa. Videntem videre, Augustinus sanoo: me näemme hänet joka näkee meidät. Hänen katseensa on olemassa ensin, ja se näkee kaiken. Jumala tuntee minut ennen kuin minä tunnen Jumalan. Emme opi tuntemaan katsomalla häneen, vaan suostumalla siihen että hän katsoo meihin, ja kestämällä hänen katseensa. Aurinkoa ei opi tuntemaan katsomalla suoraan aurinkoon, vaan laskemalla katseensa ja olemalla auringon säteilyssä. Juuri Jumalan katse tekee meistä sitä mitä me olemme. Hän on aina ensin."
Niin kuin minua katsotaan armahtaen kaikessa rajallisuudessani ja raadollisuudessani, niin minäkin voisin katsoa muita, ajattelin kun lähdin yksityisiltä syntymäpäiväpäivällisiltäni. Mutta tänään Turku ei halannutkaan minua, talot näyttivät vastenmielisiltä ja ihmettelin, mitä tein tässä kaupungissa, kunnes tuuli puhalsi kasvoihini ja löysin pyöräni puun alta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti