maanantai 15. kesäkuuta 2009

Urheita naisia

Kävin äidin luona ensimmäisen kerran sitten äitienpäivän. Äiti muistutti, että tuossa hylätyksitulemisen tunteessa kannan myös tavalla tai toisella hänen vastaavaa tunnettaan, jolle on selitys:

On helmikuu, äiti on seitsemän vanha. Hänen isänsä Dimitri tulee rintamalta kotilomalle Helsinkiin. Kuusivuotias Dickie saa tädiltään uudet kengät lauantaina. Sataa räntää, kengät kastuvat ja poika vilustuu. Sunnuntaina lääkäri käy katsomassa häntä ja määrää lääkettä valekuristustautiin. Maanantai-iltana Dickie kuolee isänsä syliin. Isä ravistelee kuollutta lasta. Ei voi olla totta. Hän joka joutuu rintamalla kuljettamaan ambulanssilla haavoittuneita joukkosidontapaikalle joutuu kotona näkemään oman poikansa kuolevan.

Äiti kuulee isänsä kertovan myöhemmin peliporukassa, kuinka kova pala pojan kuolema on hänelle ollut. Olisi mieluummin vaikka likka kuollut ja poika jäänyt. Isä palaa rintamalle. Äiti lähetetään kesäksi pois äitinsä luota Ruotsiin sotaa pakoon. Kun hän palaa kotiin, hän ei halua kertoa mitään matkasta.


Luin kirjeitä, joita isä ja äiti ovat kirjoittaneet toisilleen, kun olen ollut pieni ja he ovat joutuneet asumaan eri paikkakunnilla isän työkomennusten ja kurssien vuoksi, ja kirjeitä, joissa äidinäiti neuvoo naimisiinmennyttä tytärtään ja kertoo, miten nuori tätini on selvinnyt minun ja siskoni hoidosta, kun äiti toipuu veljeni vaikeasta synnytyksestä.

Äiti luki kirjeitä, joissa minä kerron millaista on kahden pikkulapsen kanssa Amerikassa ja millaista siellä on synnyttää. Ne kirjeet sain mukaani.

Aion myös palata kirjeisiin jotka olen kirjoittanut esikoiseni toisen ikävuoden aikana ystävilleni Saksaan. Tutustua taitamattomuuden tunteeseen jolla vieläkin suhtaudun lapsiin ja nuoriin.

Ja sisuun jonka jo äidinäiti itsessään tunnistaa ja joka saa tuon Saksassa olleen ystäväni kommentoimaan blogiani, vaikka olen lukuisia kertoja häntä loukannut kertoessani, miksen soisi edes hänen vastustavan naispappeutta.

Ei kommentteja: