Kun minusta tuli äiti, tiesin ihan varmasti, että minun lapseni saisivat näyttää tunteensa vapaasti.
Erehdyin, niin kuin näissä asioissa yleensä erehdytään.
Syksyllä koetin opettaa toisten lapsille sitä, mitä en omilleni osannut. Pidin alakouluissa päivänavauksia, joissa kerroin, että tunteet ovat meidän sisällämme. Edes lääkäri ei näe niitä, vaikka joutuu joskus katsomaan ihmisen sisälle leikkaussalissa.
Lisäsin jutun vihoviimeisenä Paratiisipolku-pakettiin muokattuani sen loppuun harjoituksen draamaohjaajan kanssa. Kustannustoimittaja piti sitä liian vaikeana lapsille. Minä pidin sitä hyvin tärkeänä. Juuri lastenhan olisi helpompi opetella kuuntelemaan tunteitaan, heillä kun on vähemmän pois opittavaa kuin aikuisilla.
Lisäsin sivupalkkiin Mielikuvamatkan tunteiden taloon sellaisena kuin se lopulta julkaistiin.
Keräsin sinne myös eri lehdissä julkaistut kolumnit, vaikka useimmat niistä olen julkaissut myös tässä blogissa ja käyttänyt niitä materaalina Kootut tunteet -käsikirjoituksessa, tai päinvastoin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti