tiistai 1. toukokuuta 2012

Syyllinen erillisyyteen




Kuusivuotiaana lupasin naapurintytölle, että hän pääsee kanssamme uimaan, jos hänkin tuo keräämänsä kukat meidän äidille. Äiti oli sisään tullessamme tyhjentämässä voiveitsen avulla pikkuveljen säästöpossusta jäätelörahaa ja suuttui niin paljon, ettei menty uimaan ollenkaan. Tai ainakaan ostettu jäätelöä.


Eeva ajatteli itse ja otti hyvältä näyttävän hedelmän. Itsenäistyi. Jumala oli vihainen, ajoi pois paratiisista ja määräsi rangaistukseksi halun mieheen, vaikka halusta seuraa tuskaa.



Pikkusisko kaatui polvensa pahasti pullonpohjaan, kun olin saanut tahtoni läpi ja siitä onnellisena mennyt hänen kanssaan eväsretkelle metsään suuren kiven juureen, enkä rantakalliolle, minne hän olisi halunnut. Äiti oli minulle taas vihainen; hän joutui viemään siskon sairaalaan tikattavaksi.



Kaksitoistavuotiaana poika pääsi mukaan pääsiäisjuhlille suureen kaupunkiin, temppeliinkin. Hän vaikuttui näkemästään ja kuulemastaan niin, ettei malttanut lähteä kylän muun väen mukana kotiin, vaan jäi vielä kuuntelemaan opetusta Jumalasta ja kyselemään lisää. ”Miksi teit meille tämän?” hänen äitinsä kysyi, kun vihdoin löysi hänet. ”Isäsi ja minä olemme etsineet sinua, ja me olimme jo huolissamme.” Kaksitoistavuotias vastasi: ”Mitä te minua etsitte? Ettekö tienneet, että minun pitää olla isäni luona?”



En ymmärtänyt lapsiani, kun yksi heistä kuvasi neljä filmirullallista norjalaista pusikkoa laskettelumatkallaan tai toinen halusi väen väkisin opetella soittamaan kitaraa, vaikkei kumpikaan hänen vanhemmistaan osannut soittaa. Nyt toisella on loppututkinto kuvaamisesta ja toinen tekee omia lauluja, kuten pari veljeäänkin.


Kun hänen tärkein oppilaansa kohtasi hänet ensimmäisen kerran, tämä pyysi - kuultuaan veneestään pidetyn puheen ja saatuaan valtavan kalansaaliin: ”Mene pois minun luotani, Herra! Minä olen syntinen mies.” Ja sai vastauksen: ”Älä pelkää. Tästä lähtien sinä olet ihmisten kalastaja.”



Kun kerroin, etten enää vastustanut naispappeutta, minulta kysyttiin, enkö pelännyt.



”Mikä mies tämä on? Hän herjaa Jumala, kun puhuu noin. Kuka muu kuin Jumala voi antaa syntejä anteeksi?”



Ehkä murhaajat, varkaat ja raiskaajatkin toimivat sen mukaan, minkä parhaaksi näkevät. Tappaminen tuo helpotusta ahdistukseen, lehti kertoi sen miehen odottaneen, joka tappoi satunnaisen vastaantulijan. Syyllinen hänestä tulee vasta, kun tuomio-istuin langettaa tuomion.



"Kuinka te syötte ja juotte yhdessä publikaanien ja muiden syntisten kanssa!" häneltä kysyttiin ja hän vastasi: "Eivät terveet tarvitse parantajaa, vaan sairaat. En minä ole tullut kutsumaan hurskaita, vaan syntisiä, jotta he kääntyisivät."


Ystävyyteni sanottiin irti, kun kerroin tapailleeni ystäväni nuoruudenaikaista ihastusta, ja toinen ystävyys, kun sanoin ystäväni kohtelevan minua samoin kuin hänen äitinsä kohtelee häntä. 


Hän kulki kerran sapattina viljapellon laitaa, ja hänen opetuslapsensa katkoivat tähkäpäitä, hiersivät niitä käsissään ja söivät. Muutamat fariseukset sanoivat: "Miksi teette sellaista, mitä sapattina ei ole lupa tehdä?" Hän vastasi: "Ettekö ole lukeneet, mitä Daavid teki, kun hänen ja hänen miestensä tuli nälkä? Hän meni Jumalan huoneeseen ja otti uhrileivät, söi ja antoi miehilleen, vaikka niiden syöminen on sallittua ainoastaan papeille." 


Neljätoistavuotiaana järjestin yhteisen vaatekaappimme niin että kummankin paidat olivat samalla hyllyllä ja housut toisella eivätkä enää siskoni vaatteet ja minun omillaan, kun kerran lainailimme toistemme vaatteita. Siskoni tuli, näki, riiteli, veti kaikki vaatteet lattialle ja järjesti kaapin uudestaan. Vetäydyin kirjoittamaan päiväkirjaa, vaikka mieleni teki mennä ja pamauttaa häntä jollakin. En pamauttanut, koska kokemuksesta tiesin, että hän itkisi pitkään ja haikeasti, ja joutuisin katumaan kamalasti. Olisin halunnut olla kiltti hänelle, mutta joskus en vain kestänyt hänen pläpätystään ja kiusaansa. Kaapin siivottuaan hän lahjoitti minulle Minni-tarran.


”Johannes Kastaja on tullut, hän ei syö leipää eikä juo viiniä, ja te sanotte: 'Hänessä on paha henki.' Ihmisen Poika on tullut, hän syö ja juo, ja te sanotte: 'Mikä syömäri ja juomari, publikaanien ja syntisten ystävä!'”


Kaarinamessua toimittaessani tunsin syyllisyyttä siitä että olin puhunut liikaa (kirkkoherran kritiikki aiemmasta messusta), ollut liian epävarma, puhunut synkkiä (aiheena mikä meitä vaivaa, tekstinä syntiinlankeemus), jättänyt selittämättä, miksi yön alttarilla oli kuvia kuolemasta ja syntymästä, sekä siitä, että yhteistä esirukousta varten rukousalttareille jätettiin vain yksi pyyntö. 


 "Voi tätä epäuskoista ja kieroutunutta sukupolvea! Kuinka kauan minun vielä on oltava teidän keskuudessanne ja kestettävä teitä? Tuo poikasi tänne."



Kuvittelen tiedostavani, mitä kaverini kaipaavat: että joku pitäisi heistä huolta, lohduttaisi ja kannustaisi, toimisi heidän toiveittensa toteuttamiseksi. En halua, eipä silti, en osaisikaan, mutta en enää edes halua. Huolehtikoot itse itsestään, toteuttakoot itse omat toiveensa. Teen välillä ilkeitäkin huomioita. Jos sanon ne ääneen, päästän suustani sammakoita ja loukkaan toista. Käperryn hetkeksi peiton alle. Sisäänpäin kääntyneenä nousen ylös ja annan viestien syntyä. Kirjoitan yhdelle omista sairastamisistani ja niille keksimistäni psykosomaattista selityksistä, toiselle huomiosta, että ajatukset ja tulkinnat meitä raskauttavat eivätkä niinkään itse vastoinkäymiset, naapureille mihin hommiin minulla on energiaa ja mihin ei; koko pihaa koskevien johtosääntöjen laadintaan ei.



"Voi teitä, fariseukset! Te istutte synagogassa mielellänne etumaisilla paikoilla ja olette hyvillänne, kun ihmiset toreilla tervehtivät teitä. Voi teitä! Te olette kuin merkitsemättömät haudat, joita ihmiset tietämättään tallaavat." Silloin eräs lainopettajista huomautti hänelle: "Opettaja, tuollaisella puheella sinä loukkaat myös meitä." Hän vastasi: "Voi teitäkin, lainopettajat! Te panette ihmisten harteille taakkoja, jotka ovat raskaita kantaa, mutta itse ette kajoa niihin edes yhdellä sormella.”


Kaikki mikä ei vahingoita toista on nykyään sallittua. Toisen mieltä ei vain saisi pahoittaa. Tavoite on mahdoton. Kun ilmaisen rehellisen mielipiteeni, saatan uhata eri mieltä olevaa. Sen sijaan että kestäisin syyllisyyteni hänen mielensä pahoittamisesta, syyllistyn helposti tunnelman pilaamisesta, tai syytän häntä kypsymättömyydestä.


Juuri silloin tuli muutamia fariseuksia sanomaan hänelle: "Lähde pois täältä, Herodes aikoo tappaa sinut." Mutta hän vastasi: "Menkää ja sanokaa sille ketulle: 'Tänään ja huomenna minä ajan ihmisistä pahoja henkiä ja parannan sairaita, ja kolmantena päivänä saan työni päätökseen.' Mutta tänään ja huomenna ja seuraavanakin päivänä minun on jatkettava kulkuani - - eihän ole mahdollista, että profeetta surmataan muualla kuin Jerusalemissa.”


Olin kaverini kanssa kuuntelemassa bluesia kun hän tahtoi ja kokeellista jazzia kun kumpikin tahtoi. Bluesista kärsiessäni mietin, olisinko onnellisempi rumputrioa kuuntelemassa, arvelin etten välttämättä olisi. Syyllistyisin tahtomisesta. Kaivoin kameran esiin ja aloin viihtyä. Hämmästyksekseni halusin kuvata myös hurmaavaa jazzia.


”Jos veljesi tekee väärin, nuhtele häntä, ja jos hän sitten katuu, anna hänelle anteeksi. Vaikka hän seitsemästi päivässä rikkoisi sinua vastaan ja seitsemästi tulisi sanomaan sinulle: 'Minä kadun', anna hänelle anteeksi."


Vastasin kanttorille muutamaa minuuttia vaille ehtoollishartauden alkamisen palvelutalossa, että en halunnut lukea toista raamatuntekstiä jotta hän voisi soittaa jotain siinä välissä, vaan hän voisi soittaa jossain muussa välissä. Olin suunnitellut puhuttavani toisin, alkuvirteen liittyen. Kun sitten pysähdyin ehdottamassani kohdassa, puheeni jälkeen, jouduin kävelemään pianon luokse kysymään, soittaisiko hän ehkä jotakin tai veisaisimmeko virren. Hän ei tiennyt, joten luimme uskontunnustuksen ja pyysin häntä miettimään asiaa sinä aikana. Veisasimme. Toisessakaan mielestäni luonnollisessa musiikin kohdassa en saanut häneen katsekontaktia, joten jatkoin omaa osuuttani. Loppuvirren jälkeen hän kysyi seurakunnalta, saisiko laulaa vielä yhden laulun.




He lähtivät sieltä kaikki yhdessä, veivät hänet Pilatuksen eteen ja rupesivat esittämään syytöksiä häntä vastaan. He sanoivat: "Me olemme todenneet, että tämä mies johtaa kansaamme harhaan. Hän kieltää maksamasta veroa keisarille ja väittää olevansa Messias, kuningas." Pilatus kysyi häneltä: "Oletko sinä juutalaisten kuningas?" "Sinä sen sanoit", hän vastasi. Pilatus sanoi ylipapeille ja väkijoukolle: "En voi havaita tämän miehen syyllistyneen mihinkään rikokseen." Mutta he pysyivät itsepintaisesti syytöksissään ja sanoivat: "Hän villitsee kansaa, kulkee opettamassa joka puolella Juudeaa, Galileasta tänne asti."



Noin joka toinen kappale on evankeliumista Luukkaan mukaan.


Ei kommentteja: