Anteeksianto itselle

Kolmikymppisenä Jeesus sai tarpeekseen entisestä elämästään. Täynnä uutta innostusta hän vaati Johannesta kastamaan itsensä muutoksen merkiksi, syntien anteeksisaamisen merkiksi. Hänen seistessään joessa kyyhkynen laskeutui taivaasta hänen päälleen. Ääni vakuutti hänen olevan Rakas Poika.

Kaveri pettyy ja suree, kun toinen kaveri poistuu seurasta, jonka puheenaiheisiin hänellä ei ole mitään sanottavaa. Ehdotan, että pettymyksen ja surun alta saattaisi löytää vihaa, jonka voimalla asioita voisi muuttaa niin, ettei sama toistuisi. Pettymys ja suru saattavat katkeroittaa. Hän kysyy, miksen salli hänelle hänen tunteitaan.

Kerron suuttuneeni hänelle muutaman kerran, kun hän on suositellut minulle, että hahmottaisin elämääni temperamenttityyppien kautta niin kuin hän enkä pyörisi ympyrää tunteitteni kanssa tai suosittelisi yksinäisyyttä muillekin. En vain ollut halunnut riskeerata ystävyyttämme ja olin ollut hiljaa.

Hän ei myönnä vaatineensa minulta mitään, enkä minä häneltä.

Suunniltaan kokemastaan Jeesus vetäytyi yksin aavikolle. Vailla suuntaa hän kuljeskeli sinne tänne. Ruoka ei maistunut, eikä juoma. Mitä tämä kaikki tarkoitti? Mitä tulisi tapahtumaan? Mihin henki häntä vielä veisi?

Ruokapöydässä kerron, että elän ehkä taas niin suurta muutosta, että ystäväpiirini saattaa vaihtua. Työkaveri alkaa kysellä rippikouluista.

Halusiko hän mukavuutta, muuttaisiko kiven leiväksi nyt kun vihdoin tuli nälkä? Mukautuisiko hän muitten tahtoon, kumartaisiko heille valtaa saadakseen? Ottaisiko riskin ja heittäytyisi vaaraan? Ei, ei hän sellaiseen tuntenut sisäistä vetoa, ei kuitenkaan pohjimmiltaan.

Ei, vaan hän tunsi olevansa yhtä Jumalan kanssa. Sen hän halusi elää todeksi, siitä puhua muillekin.

Ihminen jolle yhä alakulon kurkistaessa kerron ajatuksistani, koska ajatusten sanoiksi saaminen tekee minut iloiseksi ja koska hän ei väitä minulle vastaan, ei vastaa neljänteenkään viestiini. Hän ei osaa eikä tahdo kertoa, miten minut näkee. Syyllistynkö henkiseen väkivaltaan, jos silti kerron taas hänelle, mitä mielessäni pyörii?

Hän suuntasi Galileaan, kierteli eri kaupunkien synagogissa ja julisti, että ennustukset täyttyivät nyt. Jumalan valtakunta oli tässä ja nyt, hän oli se mitä oli odotettu. Ihmiset uskoivat ja kohisivat ja kehuivat. Olipas tämä nyt mainiota!

Pysähdyn teatterissa tutun miehen kohdalle, puhun hänelle. Hänen katseensa kiinnittyy takaani tulevaan naiseen, hänelle hänellä on asiaa.

Kotikylässään lepopäivänä hän luki niin kuin tapa oli ääneen Raamattua ja selitti sitä muille: tämä on tänään totta, hänestähän siinä puhutaan. Ihmiset kiittelivät ihastuksissaan hänen puhettaan ja päivittelivät sitä että olivat tunteneet hänet lapsesta asti. Mies alkoi panna sanoja heidän suuhunsa: "Kohta te kaiketi tarjoatte minulle sananlaskua 'Lääkäri, paranna itsesi!' ja sanotte: 'Tee täälläkin, omassa kaupungissasi, kaikkea sitä, mitä sinun kerrotaan tehneen Kapernaumissa.' Totisesti: kukaan ei ole profeetta omalla maallaan."

Annan hylätyksi tulemisen tunteen tulla. En täytä mittaa. En osaa asettua toisen asemaan. Minua ahdistaa kun joku kertoo minulle, miten minut ja tunteeni ymmärtää: eihän se pidä paikkaansa, en minä sellainen oikeasti ole. Asetan itse mittoja muille. Hylkään. Tulkitsen väärin.

Ja kas, ihmiset suuttuivat silmittömästi, olivat valmiit työntämään hänet kallionkielekkeeltä kuolemaan.

Huomaan tietäväni, mitä minun pitää uskaltaa tehdä. Mitä kysyä pelosta huolimatta, mitä kirjoittaa häpeästä välittämättä. Antaa itselleni anteeksi. Kestää omat tunteeni selittelemättä niitä. Kestää toisen tunteita ottamatta niitä itseeni. Laittaa valokuvia kamerasta koneelle.

Hän kulki tyynesti väkijoukon läpi pois, kertoo Luukas.

Tapaan kotimatkalla kahdet tutut jotka tervehtivät ja joitten kanssa juttelu ilahduttaa.