Tiistaina menin pitämään aamunavausta yläasteelle.
Nuoret asettuivat istumaan pitkin jumppasalin seiniä eivätkä riveihin keskilattialle niin kuin ennen.
Tavat muuttuvat, ajattelin. Tässä koulussa en ollut käynyt pariin vuoteen.
Ne vain menevät tuonne, tulee naisopettaja sanomaan. Haittaako se? No ei.
Haluatko, että he istuvat toisin, tulee miesopettaja kysymään. No voisi olla kyllä kiva ettei selkäni takana ole ketään. Hän komentaa etuseinältä ihmiset sinisen viivan taakse ja vielä kääntymään minuun päin.
Iltapäivällä viihdyn kaksi tuntia synttärikäynnillä. Ensimmäisen tunnin jälkeen en vielä pääse irrottautumaan. Päätän odottaa seuraavan bussin. Säästän taksirahat, mutta en ehdi olla vastaanottamassa riparilaisiani ensimmäiselle tunnille, sillä monistan heille vielä kevään ohjelman.
Kun tulen saliin, he istuvat pöytien ympärillä ja ovat rutistaneet paikalle tuomani messukasukat mytyiksi, vaikka olin tarkoittanut heidät istumaan tuolirinkiin. Yksi pojista aloittaa keskustelun jonkun taululle piirtämän kirkkoveneen kristillisestä symboliikasta.
Viisikymmentä minuuttia myöhemmin suutun. Tavallisesti niin tapahtuu leirin puolivälissä. Meno salissa jatkuu siitä huolimatta entisenlaisena.
Puolentoista tunnin kuluttua olen käynyt läpi pienen murto-osan aikomistani asioista. Pääni on tyhjentynyt tiimellyksessä kaikista aikomuksistani ja olen ollut monta tovia vain vaiti.
Puhuttelen yksitellen muutaman tyypin. Suulain osaa asettua asemaani ja kertoa minulle, missä vastasin huonosti ja missä hyvin.
Puhallan tilanteen ulos kirkon keittiössä kollegalle. Bussissa totean itselleni, ettei tässä auta muu kuin puhutella kaikki 19 erikseen, niin huonosti olin itsekin kai käyttäytynyt.
Virastolla päätän tehdä sen sähköpostitse. Saan kuusi vastausta ja seuraavana päivänä kaksi.
Perjantaina soitan lopuille.
Olemme yhtä, yhdessä teemme rippikoulustamme jonkinmoisen.
Nuoret asettuivat istumaan pitkin jumppasalin seiniä eivätkä riveihin keskilattialle niin kuin ennen.
Tavat muuttuvat, ajattelin. Tässä koulussa en ollut käynyt pariin vuoteen.
Ne vain menevät tuonne, tulee naisopettaja sanomaan. Haittaako se? No ei.
Haluatko, että he istuvat toisin, tulee miesopettaja kysymään. No voisi olla kyllä kiva ettei selkäni takana ole ketään. Hän komentaa etuseinältä ihmiset sinisen viivan taakse ja vielä kääntymään minuun päin.
Iltapäivällä viihdyn kaksi tuntia synttärikäynnillä. Ensimmäisen tunnin jälkeen en vielä pääse irrottautumaan. Päätän odottaa seuraavan bussin. Säästän taksirahat, mutta en ehdi olla vastaanottamassa riparilaisiani ensimmäiselle tunnille, sillä monistan heille vielä kevään ohjelman.
Kun tulen saliin, he istuvat pöytien ympärillä ja ovat rutistaneet paikalle tuomani messukasukat mytyiksi, vaikka olin tarkoittanut heidät istumaan tuolirinkiin. Yksi pojista aloittaa keskustelun jonkun taululle piirtämän kirkkoveneen kristillisestä symboliikasta.
Viisikymmentä minuuttia myöhemmin suutun. Tavallisesti niin tapahtuu leirin puolivälissä. Meno salissa jatkuu siitä huolimatta entisenlaisena.
Puolentoista tunnin kuluttua olen käynyt läpi pienen murto-osan aikomistani asioista. Pääni on tyhjentynyt tiimellyksessä kaikista aikomuksistani ja olen ollut monta tovia vain vaiti.
Puhuttelen yksitellen muutaman tyypin. Suulain osaa asettua asemaani ja kertoa minulle, missä vastasin huonosti ja missä hyvin.
Puhallan tilanteen ulos kirkon keittiössä kollegalle. Bussissa totean itselleni, ettei tässä auta muu kuin puhutella kaikki 19 erikseen, niin huonosti olin itsekin kai käyttäytynyt.
Virastolla päätän tehdä sen sähköpostitse. Saan kuusi vastausta ja seuraavana päivänä kaksi.
Perjantaina soitan lopuille.
Olemme yhtä, yhdessä teemme rippikoulustamme jonkinmoisen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti