Kuuntelen joulumusiikkia Äijän blogista,
poltan joulukynttelikköäni ja hyrisen tyytyväisyydestä, uusista
lapasista, suklaavarannosta, kolmesta uudesta
äänilevystä ja muista lahjoista, leppoisuudesta jouluaterialla entisessä kodissani, vaikka
se maksettiinkin puheenaiheiden vähäisyydellä. Jouluun sopii
hiljaisuus ja verkkaisuuskin, sen osaamme perheenä.
Vein äidin ja koirat kotiinsa ja viivähdin siellä
hetken. Hain kanttorin Kaarinasta. Kuusiston kirkolla
en osannutkaan ajaa jyrkkää mäkeä ylös, vaan peruutin takaisin alas.
Ihastelin kynttilöitä polunvarsilla ja haudoilla ja mereen laskevaa
maisemaa. Kirkko oli valaistu himmeästi, kuusen hopeanauhat hohtivat.
Kun kellot lakkasivat soimasta, kanttori aloitti Heinillä härkien
kaukalon; laulujen numerot oli taululla. Toivotin ihmisille hyvää
aattoiltaa ja totesin joulurauhanjulistukset ja jouluateriat, millaisia ne sitten
olivatkaan olleet, mahdollisten lahjojen iloiset ja mahdollisesti ikävät yllätykset sekä
haudoilla käynnit eletyiksi. Olimme koettaneet osoittaa toisillemme hyvää tahtoa
ja rakkautta. Nyt oli tullut hetki, jolloin aattoilta kääntyisi
jouluyöksi ja pääsisimme katsomaan kaikista suurinta rakkautta,
sellaista jota emme osaa toisillemme osoittaa. Laulaisimme vielä
toisen laulun ja sitten lukisin jouluevankeliumin pätkissä ja kanttori
soittaisi hetken hiljaisuuden jälkeen jotakin väleihin. En nostaisi seimeä
näkyville kuusen alta, vaan katsoisimme sielumme silmin sitä mitä
meille kuvataan. Katsoisimme vain, emme koettaisi selittää mitään.
Syvin rukous on hiljaa olemista, katselemista ja kuuntelemista.
Lauloimme Nyt sydämeeni joulun teen. Luin alttarikaiteen edestä Luuk.
2: 1-5, 6-7, 8-12 ja 13-14 ja kanttori soitti alttoviululla ja
huilulla. Lauloimme Jouluyö, juhlayön ja luin käsikirjasta kai
Lutherin joulurukouksen ja Isä meidän -rukouksen polvistuneena
alttarikaiteelle ja nousin sitten siunaamaan ihmiset. Lauloimme vielä
Maa on niin kaunis.
Ja kyllä, teksti puhui minullekin ihan uusia asioita.
poltan joulukynttelikköäni ja hyrisen tyytyväisyydestä, uusista
lapasista, suklaavarannosta, kolmesta uudesta
äänilevystä ja muista lahjoista, leppoisuudesta jouluaterialla entisessä kodissani, vaikka
se maksettiinkin puheenaiheiden vähäisyydellä. Jouluun sopii
hiljaisuus ja verkkaisuuskin, sen osaamme perheenä.
Vein äidin ja koirat kotiinsa ja viivähdin siellä
hetken. Hain kanttorin Kaarinasta. Kuusiston kirkolla
en osannutkaan ajaa jyrkkää mäkeä ylös, vaan peruutin takaisin alas.
Ihastelin kynttilöitä polunvarsilla ja haudoilla ja mereen laskevaa
maisemaa. Kirkko oli valaistu himmeästi, kuusen hopeanauhat hohtivat.
Kun kellot lakkasivat soimasta, kanttori aloitti Heinillä härkien
kaukalon; laulujen numerot oli taululla. Toivotin ihmisille hyvää
aattoiltaa ja totesin joulurauhanjulistukset ja jouluateriat, millaisia ne sitten
olivatkaan olleet, mahdollisten lahjojen iloiset ja mahdollisesti ikävät yllätykset sekä
haudoilla käynnit eletyiksi. Olimme koettaneet osoittaa toisillemme hyvää tahtoa
ja rakkautta. Nyt oli tullut hetki, jolloin aattoilta kääntyisi
jouluyöksi ja pääsisimme katsomaan kaikista suurinta rakkautta,
sellaista jota emme osaa toisillemme osoittaa. Laulaisimme vielä
toisen laulun ja sitten lukisin jouluevankeliumin pätkissä ja kanttori
soittaisi hetken hiljaisuuden jälkeen jotakin väleihin. En nostaisi seimeä
näkyville kuusen alta, vaan katsoisimme sielumme silmin sitä mitä
meille kuvataan. Katsoisimme vain, emme koettaisi selittää mitään.
Syvin rukous on hiljaa olemista, katselemista ja kuuntelemista.
Lauloimme Nyt sydämeeni joulun teen. Luin alttarikaiteen edestä Luuk.
2: 1-5, 6-7, 8-12 ja 13-14 ja kanttori soitti alttoviululla ja
huilulla. Lauloimme Jouluyö, juhlayön ja luin käsikirjasta kai
Lutherin joulurukouksen ja Isä meidän -rukouksen polvistuneena
alttarikaiteelle ja nousin sitten siunaamaan ihmiset. Lauloimme vielä
Maa on niin kaunis.
Ja kyllä, teksti puhui minullekin ihan uusia asioita.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti