Vaikka olisit jalkoja vailla
lähde matkalle itsessäsi
ota rubiinilouhoksen lailla
valonsäteiden vaikutus vastaan.
Kulje matka itsestäsi Itseen
oi vanhus.
Tuollainen matka
tekee mullasta kultaa.
Lähde kitkeränkatkeruudesta
makeutta kohti
tuhannet happamat hedelmät
kypsyvät makeuteen.
Rumi
Minulla on siis nykyään päähänpinttymä, että tehtäväni tässä maailmassa voisi olla tunteiden kohtaamisen ja yksinäisyyden esillä pitäminen yhtenä mahdollisena tienä Jumalan, ja siis todellisuuden ja rakkauden, kohtaamiseen.
On aika pelottavaa haluta jotakin joillekin toisille. Tietää heitä paremmin, mitä he tarvitsevat. Kuvitella, että se mikä näyttäisi toimivan omalla kohdalla voisi toimia muidenkin kohdalla.
Pelkään yhä väittäväni ja vaativani niin kuin parikymmentä vuotta sitten, että kaikkien pitäisi kokea Jumala rakkautena samalla tavoin kuin minä. Pelkään asettavani saavuttamattoman tavoitteen.
En ole osannut tehdä Kaarinamessua koskevia päätöksiä. En ole rajannut sille kohderyhmää, en tarkoittanut sitä vain nuorille tai vain työikäisille tai lapsiperheille. Olen mainostanut sitä laiskasti ja epämääräisesti.
Olen halunnut lillua kaaoksessa, katsoa mitä tapahtuu, mihin suuntaan mennään, lähteekö sana kulkemaan ja kutsuvatko ihmiset toinen toisiaan paikalle.
Suunta on hyvä, vastasivat papit minulle kokouksessaan, kun kysyin. Tee tunnemessuja, sanoi piispa retriitissä, vain asiat joihin liittyy tunteita ovat ihmisille tärkeitä.
Jos teen messuja yksinäisyydestä, pelosta, vihasta, syyllisyydestä ja häpeästä käsin, löydänkö ketään tekemään niitä kanssani, vaikka tulossa olisi myös anteeksianto, ilo, rakkaus ja rauha? Onko se edes välttämätöntä?
Karkotanko loputkin isoset pois sanoessani, ettei kenenkään ole pakko tehdä mitään, jos ei ehdi?
Mikä on tämä halu minussa? Tapahtuuko minun tahtoni vai Jumalan tahto? Vaikka olen vain multaa jos sitäkään, onko tehtäväni silti jotain? Jotain mistä pitäisi pitää kiinni vastoinkäymisissäkin?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti