Lauantai-iltana kello kymmeneltä seison ravintola Koulun vessakopissa enkä avaa ovea. Olen juuri juonut rommitotin typötyhjässä jazzklubissa ja katsellut lehdettömien puiden kuvia sen seinillä. Päässä tuntuu siltä, etten halua lisää juomista. Onko minusta ylipäätään yöelämään, lähtisinkö kotiin. Kotona olen ollut kolme viikkoa toipumassa leikkauksesta. Kaverit, äiti ja lapset ovat huolehtineet ja pitäneet seuraa. Silti olen tajunnut yksinäisyyteni ja kokeillut eri tapoja sen murtamiseen. Täällä on ihmisiä, mutta onko minusta heitä tapaamaan. Tarvitsenko ihmisiä, jos Jumala on kaikki mitä tarvitsen. Olenko edes kiinnostunut muista ihmisistä.
Avaan oven. Kävelen käytäviä katsomaan bändiä ja sen yleisöä. Nuoria ovat. Kävelen toista käytävää, katsastan luokkahuoneet, tunnistan pari ihmistä, joista toinen tervehtii, lähden pois.
Kävelen Pankkiin, kävelen senkin salit läpi. En tunne ketään, mutta alan viihtyä. Voisin jäädä, mutta minun ei tee vieläkään mieli juoda mitään. Pyörähdän ulos ja jokirantaan. Katselen lehdettömiä puita. Yksinäisyyteni on poissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti