maanantai 21. marraskuuta 2011

Vuorovaikutuksia

Tapasin naisen, joka sanoi näkevänsä, että minussa oleva rakkaus on tullut minuun isältäni. - Ohoh, ajattelin, ja aiemmista tavoistani poiketen myös sanoin ääneen, että ajatus tuntui mahdolliselta, vaikkakin oli minulle täysin uusi.

Tunnen rakkauden olemisena. Muistan kokeneeni olon, että olen rakastettu, kymmenvuotiaana soutuveneen pohjalla. Äiti ja isä soutivat vuorotellen pitkää matkaa ystävien uudelle mökille saareen. Pikkusisko ja -veli olivat nukahtaneet. Kukaan ei ollut kenenkään kanssa eri mieltä eikä odottanut, että joku tekisi jotakin eikä vain olisi. Kaikki oli hetken ajan hyvin.

Tuo sama mitään vaatimaton kotoisuus ympäröi minut nykyään useinkin. En ole vihainen itselleni siitä, että istun pitkiä aikoja pelaamassa pasianssia tietokoneella tai että en tule soittaneeksi äidille joka viikko. Enkä ole vihainen lapsille siitä, ettei heillä ole tarvetta raportoida minulle, että ovat saaneet töitä.

Nuorempana tunnistin enemmän samankaltaisuutta isässä ja minussa kuin äidissä ja minussa. Harvoin kuitenkaan osasimme toisiamme sanoin lähestyä. Ehkä isän oleminen kaikesta hänen tuskailustaan huolimatta on kantanut minua kaikki vuoteni (ja äidin myös, ja kaikkien joita olen tavannut, isänkin oleminen muitten mukana).

Ehkä emme istuneetkaan isä ja minä joka aamu hiljaa puolen tunnin yhteistä koulu- ja työmatkaa kolmen ja puolen vuoden ajan, vaikken paljon muuta muistakaan. Hän rakensi sittemmin minulle purjeveneen.


Kun kohtasin kuolleen isäni terveyskeskuksessa kolmisen vuotta sitten, suhteemme muuttui radikaalisti. Kaipaukseni parempaan yhteyteen lakkasi. Kaikki esteet sille katosivat. Minun ei enää tarvinnut pelätä hänen suuttuvan minulle tai olevan muuten ilkeä. Kaikki oli lopultakin hyvin. Häneen ei enää sattunut.

Hän olisi halunnut tuhkansa siroteltavaksi mereen. Minä en osannut päästää häntä liukenemaan kokonaan pois. En kestänyt hänen perustelujaan: hän ei äidin mukaan halunnut jättää meille velvollisuutta hoitaa hautaa. Teimme erinäisiä kompromisseja. Nyt voimme käydä sekä hautausmaan tuhkansirottelualueella että eräällä merenrannalla ajattelemassa häntä.


Kiva kun tulitte, vielä kivempi kun menette, oli äidillä yhteen aikaan tapana sanoa, kun vierailua oli kestänyt ehkä tunnin verran. Tunnistan nykyään saman itsessäni. Ihmisiä on mukava tavata, mutta vielä mukavampi on sen jälkeen saada olla rauhassa.


Kohtaaminen herättää pelon tunteita. Mitä jos toinen ei tulekaan paikalle ja jään yksin? Mitä jos emme ymmärrä toisiamme ja tulen torjutuksi ja hylätyksi? Jos taitamattomuuttani hylkään toisen?

Vihan tunteita, kun asiat eivät mene niin kuin haluaisin. Syyllisyyttä, kun joku tahtoo jotain muuta kuin minä ja tuotan pettymyksen. Häpeää, kun en osaa olla niin kuin muut.

Tunteet tarvitsevat aikaa. Yksinäisyys ja pasianssi antavat sitä. Lopulta olen valmis luopumaan siitä, mitä halusin saada tai mitä luulin olevani. Itsestäni.

Silloin lakkaan vaatimasta myös muilta. Alan kestää sitä, että he haluavat ja tarvitsevat eri asioita kuin minä. Alan iloita asioista, joita elämässäni on. Alan puhua ääneen harminaiheitani, uskallan ottaa riskin tulla torjutuksi.

Ja minusta pulppuaa ilo.

keskiviikko 9. marraskuuta 2011

keskiviikko 2. marraskuuta 2011