Nousen seurakuntatalolla kahvipöydästä, jossa kukaan ei oikein ole keksinyt luontevaa puhuttavaa. Sanon että minulta menee bussi justiinsa. Kanttori nousee samalla. Ulkona näen bussin menevän. Olen taas lukenut aikataulua väärin.
Kävelen ison tien varteen. Kengät hankaavat. Tummahiuksinen mies siirtää kasseja penkiltä pois ja istahdan hänen viereensä. Hän näyttää minulle Gideonien vieraskielistä Uutta Testamenttia ja kertoo elekielellä ja muutamalla englanninkielisellä sanalla Jeesuksesta ja pedon luvusta ja perheestään. Nyökkäilen. Hän ei nouse samaan bussin, mutta musta mies nousee, vaikka kuski sanoo että kaupungin bussi olisi halvempi ja menisi torille. Bussissa istuu miehen tuttu, jolta hän kyselee asioita koko matkan ajan.
Seuraavana päivänä tulen takaisin. Käyn kanttorin ja kirkkokuoron kanssa läpi kansanlaulujumalanpalveluksen kulun ja sovin omakotiyhdistyksen ihmisten ja vahtimestarin kanssa viimeisistä käytännön järjestelyistä. Ihmisiä näkyy tulevan.
Puhun laumasta ja pelosta tehdä toisin kuin muut. Kerron samaa tarinaa tervetulosanoista synnintunnustuksen, rukouksen, saarnan ja esirukouksen kautta loppusanoihin.
Monet tulevat kiittämään ja jotkut sanomaan, ettei ääneni kuulunut. Juon kahvini ja unohdun tietokoneelle katsottuani sieltä aikataulun. Talo tyhjenee, vahtimestari pelästyy kun työhuone ei olekaan autio hänen tullessansa hakemaan albaa pois.
maanantai 27. huhtikuuta 2009
perjantai 24. huhtikuuta 2009
Poissaolevien seurassa
Tulen töistä kotiin. Minulla on ollut kaksi palaveria ja olen päivittänyt nettisivuja ja tehnyt asioita joita kuuluu tehdä. Muistanut hakea avioliiton esteiden tutkimispaperin postilokerostani huomista varten mutta en vihkiraamattua kaapista. Soittanut koululle, jonka päivänavausta en ollut muistanut merkitä kalenteriini ja sopinut ensi viikon päivänavauksesta unohdetun tilalle. Vastannut joihinkin sähköposteihin. Kieltäytynyt Hesarin loistavasta tarjouksesta. Kuunnellut kuulumisia.
Minulla on jääkaapissa tiistain ehtoollista varten ostamaani viiniä. Kaadan itselleni lasillisen. Laitan perunoita mikroaaltouuniin ja leipää paahtimeen. Avaan sillipurkin. Sytytän vaaleanpunaisen kukanmuotoisen kynttilän, jonka sain tuttavalta isän muistelemista varten. Kuorin perunat, voitelen leivät tuorejuustolla. Nostelen silliä haarukalla lautaselle. Syön ja juon ja muistelen isää.
Piirongin päällä on isästä levollinen, myhäilevä kuva virka-asussa. Vasemmalla puolella on hänen isänsä veistämä luotsiveistos, jykevä mies sydvestissään ruorin takana. Oikealla puolella seinäkello, jonka isän vanhemmat hankkivat isän syntymän aikoihin. Kellon toisella puolella tyhjä pitsiliina. Kaktukseni kuoli hiljattain sen päältä. Siinä voisi olla jotain äidistä. Päättäväisyys elää onnellisena? Mieleeni tulee valokuva jossa istun kahdeksanvuotiaana äidinisän sylissä. Piirongin olen saanut äidiltä.
Isältä halun kulkea omaa tietäni eikä vain haaveilla siitä.
Nostan lasin vanhemmilleni. En ole tullut kovin hyvin ymmärretyksi ja olen siitä onnellinen.
Minulla on jääkaapissa tiistain ehtoollista varten ostamaani viiniä. Kaadan itselleni lasillisen. Laitan perunoita mikroaaltouuniin ja leipää paahtimeen. Avaan sillipurkin. Sytytän vaaleanpunaisen kukanmuotoisen kynttilän, jonka sain tuttavalta isän muistelemista varten. Kuorin perunat, voitelen leivät tuorejuustolla. Nostelen silliä haarukalla lautaselle. Syön ja juon ja muistelen isää.
Piirongin päällä on isästä levollinen, myhäilevä kuva virka-asussa. Vasemmalla puolella on hänen isänsä veistämä luotsiveistos, jykevä mies sydvestissään ruorin takana. Oikealla puolella seinäkello, jonka isän vanhemmat hankkivat isän syntymän aikoihin. Kellon toisella puolella tyhjä pitsiliina. Kaktukseni kuoli hiljattain sen päältä. Siinä voisi olla jotain äidistä. Päättäväisyys elää onnellisena? Mieleeni tulee valokuva jossa istun kahdeksanvuotiaana äidinisän sylissä. Piirongin olen saanut äidiltä.
Isältä halun kulkea omaa tietäni eikä vain haaveilla siitä.
Nostan lasin vanhemmilleni. En ole tullut kovin hyvin ymmärretyksi ja olen siitä onnellinen.
tiistai 21. huhtikuuta 2009
Armon välikappaleena
Vanha ystäväni kutsui kylään, siis iältään vanha. Kysyin otanko ehtoollisvälineet mukaan. En nimittäin osaa sinne muutakaan viedä enkä tiedä, mitä muutakaan siellä tekisin. Hän lauloi lempivirsiään ja minä luin hänen lempiraamatunkohtansa ja nautimme ehtoollisen.
Kävin toisenkin vanhan ystäväni luona saman tien, vanhainkodissa. Hän ei enää löydä montaakaan sanaa. Kysyin, luenko Raamattua. Ei, hän sanoi. Hetken juttelin. Hän näytti väsyneeltä ja hiukan tuskaiseltakin. Sitten me vain istuimme ja pidimme toisiamme kädestä ja puristimme tai silittelimme välillä. Sanoin tulevani uudestaan. Hän koetti sanoa jotain, mikä kuulosti vähän minältä ja odottamiselta.
Kävin toisenkin vanhan ystäväni luona saman tien, vanhainkodissa. Hän ei enää löydä montaakaan sanaa. Kysyin, luenko Raamattua. Ei, hän sanoi. Hetken juttelin. Hän näytti väsyneeltä ja hiukan tuskaiseltakin. Sitten me vain istuimme ja pidimme toisiamme kädestä ja puristimme tai silittelimme välillä. Sanoin tulevani uudestaan. Hän koetti sanoa jotain, mikä kuulosti vähän minältä ja odottamiselta.
maanantai 20. huhtikuuta 2009
Pahan puhuminen
Maaliskuussa rippikoulun alkuleirillä kerroin syntiinlankeemuskertomuksen pohjalta, että ihmisen kuuluu kyseenalaistaa sääntöjä kasvaakseen itsenäiseksi ihmiseksi.
Eilisessä rippikoululaisten ja vanhempien yhteisessä kirkkokahvitilaisuudessa, jonka oli määrä olla rippikoululaisille pakollinen, oli paikalla kuusi nuorta kahdestakymmenestäkahdesta. Näin hyvin kun menisi muukin opetus perille.
Vanhempia oli kymmenkunta. Tämän kokoisella, jumalanpalvelukseen sunnuntaiaamuna motivoituneella porukalla oli helppo keskustella siitä, mitä ja miten rippikoulussa kannattaisi opiskella, jotta joku tulisi joskus vapaaehtoisestikin kirkkoon.
Arkisesta elämästä nousevista aiheista mainittiin ensimmäisinä kiusaaminen, maahanmuutto ja kouluampumiset. Joku toinen toivoi enemmän hyviä aiheita kuin pahoja, koska elämä kuitenkin on se juttu, ja elämä itsessään on hyvä.
Törmään myös aika ajoin ajatukseen, että seurakunnan pitäisi järjestää ja mainostaa iloisia ja keveitä tilaisuuksia ja jumalanpalveluksia, ei synkistä asioista kannattaisi puhua eikä synkkiä virsiä veisata, vaikka elämään tietysti kuuluu ankeakin puoli.
Näissä tilanteissa en yleensä ehdi muotoilemaan ajatuksiani sanoiksi. On helpompi kirjoittaa:
Ei elämä ole pelkästään tai edes pohjimmiltaan sen enempää hyvä kuin pahakaan. Se on sekä että. Välillä se tosin näyttää pelkästään hyvältä tai pahalta.
Pahasta ei pääse sulkemalla siltä silmät tai vaikenemalla siitä, vaan katsomalla sitä suoraan silmiin. Jos ei pahasta puhu, ei hyväkään pääse oikeasti näkyviin, vaan jää teennäiseksi tai pinnalliseksi. Hyvään elämään ei pääse suoraan kohtaamatta ensin pahaa itsessään. Hyvä elämä syntyy itsestään, kun ottaa elämän sellaisena kuin se sattuu kohdalle, siis pahanakin välillä.
Kirkon tehtävä - tai minun tehtäväni pappina - on puhua synnistä eli löytää sanoja sille, mikä saa ihmiset voimaan huonosti. (Pitäisi ehkä lakata yleistämästä itseään.)
Armon ja anteeksiantamuksen sanomalla ei ole merkitystä, jos ihminen ei tunne itseään kelvottomaksi. Usko on sitä, että riemuitsee kelvottomuudessaan - olen kelvoton, mutta sillä ei ole merkitystä. Minulla ei ole merkitystä siinä mielessä, että voisin rakentaa elämäni omaan varaani. Minulla on merkitystä välikappaleena, jota jokin suurempi käyttää.
Itsestä luopuminen kummallisesti synnyttää riippumattomana olemisen olon. Itsenäisenä ihmisenä en rakennu myöskään toisten mielipiteistä. Toiset ihmiset eivät saa käyttää minua omien tarkoitustensa välikappaleena, vaan kuljen omaa tietäni, joka on minulle annettu. Tunnen sen sisälläni, mutta se on jotain muuta kuin minä. Noudattaessani sitä en koe toteuttavani itseäni, vaan jotain minulle annettua.
Haluaisin kirjoittaa tähän blogiin tuosta ihanasta kelvottomuudesta, sekä omastani että muiden. On vain paljon helpompaa pyöritellä käsitteitä kuin kuvata elämää, joka on yhtä aikaa hyvä ja paha.
Kursivoidut lisätty iltakävelyn jälkeen.
Eilisessä rippikoululaisten ja vanhempien yhteisessä kirkkokahvitilaisuudessa, jonka oli määrä olla rippikoululaisille pakollinen, oli paikalla kuusi nuorta kahdestakymmenestäkahdesta. Näin hyvin kun menisi muukin opetus perille.
Vanhempia oli kymmenkunta. Tämän kokoisella, jumalanpalvelukseen sunnuntaiaamuna motivoituneella porukalla oli helppo keskustella siitä, mitä ja miten rippikoulussa kannattaisi opiskella, jotta joku tulisi joskus vapaaehtoisestikin kirkkoon.
Arkisesta elämästä nousevista aiheista mainittiin ensimmäisinä kiusaaminen, maahanmuutto ja kouluampumiset. Joku toinen toivoi enemmän hyviä aiheita kuin pahoja, koska elämä kuitenkin on se juttu, ja elämä itsessään on hyvä.
Törmään myös aika ajoin ajatukseen, että seurakunnan pitäisi järjestää ja mainostaa iloisia ja keveitä tilaisuuksia ja jumalanpalveluksia, ei synkistä asioista kannattaisi puhua eikä synkkiä virsiä veisata, vaikka elämään tietysti kuuluu ankeakin puoli.
Näissä tilanteissa en yleensä ehdi muotoilemaan ajatuksiani sanoiksi. On helpompi kirjoittaa:
Ei elämä ole pelkästään tai edes pohjimmiltaan sen enempää hyvä kuin pahakaan. Se on sekä että. Välillä se tosin näyttää pelkästään hyvältä tai pahalta.
Pahasta ei pääse sulkemalla siltä silmät tai vaikenemalla siitä, vaan katsomalla sitä suoraan silmiin. Jos ei pahasta puhu, ei hyväkään pääse oikeasti näkyviin, vaan jää teennäiseksi tai pinnalliseksi. Hyvään elämään ei pääse suoraan kohtaamatta ensin pahaa itsessään. Hyvä elämä syntyy itsestään, kun ottaa elämän sellaisena kuin se sattuu kohdalle, siis pahanakin välillä.
Kirkon tehtävä - tai minun tehtäväni pappina - on puhua synnistä eli löytää sanoja sille, mikä saa ihmiset voimaan huonosti. (Pitäisi ehkä lakata yleistämästä itseään.)
Armon ja anteeksiantamuksen sanomalla ei ole merkitystä, jos ihminen ei tunne itseään kelvottomaksi. Usko on sitä, että riemuitsee kelvottomuudessaan - olen kelvoton, mutta sillä ei ole merkitystä. Minulla ei ole merkitystä siinä mielessä, että voisin rakentaa elämäni omaan varaani. Minulla on merkitystä välikappaleena, jota jokin suurempi käyttää.
Itsestä luopuminen kummallisesti synnyttää riippumattomana olemisen olon. Itsenäisenä ihmisenä en rakennu myöskään toisten mielipiteistä. Toiset ihmiset eivät saa käyttää minua omien tarkoitustensa välikappaleena, vaan kuljen omaa tietäni, joka on minulle annettu. Tunnen sen sisälläni, mutta se on jotain muuta kuin minä. Noudattaessani sitä en koe toteuttavani itseäni, vaan jotain minulle annettua.
Haluaisin kirjoittaa tähän blogiin tuosta ihanasta kelvottomuudesta, sekä omastani että muiden. On vain paljon helpompaa pyöritellä käsitteitä kuin kuvata elämää, joka on yhtä aikaa hyvä ja paha.
Kursivoidut lisätty iltakävelyn jälkeen.
sunnuntai 12. huhtikuuta 2009
Isän toiset hautajaiset
Äiti sanoi tiistaina, ettei viitsi laittaa pääsiäisateriaa tänä vuonna. Keskiviikkona hän kysyi, kuinka pian saan selville, montako meiltä pääsee tulemaan sunnuntaina. Torstaina hän soitti onnistuneensa sopimaan suntion kanssa isän tuhkansirottelun pääsiäispäiväksi ja siirsi ateriaa aikaisemmaksi.
En mennyt auttamaan häntä ruuanlaitossa toisaalta siksi, ettei hän kuulemma tarvinnut apua ja toisaalta siksi, että sanoin pitäväni rukoushetken sirottelun yhteydessä. Meninkin jumalanpalvelukseen keskittymään.
Olin taas pettynyt, kun en kuullut synnistä muuta kuin käsitteen. Aurinkomme sentään ylösnousi. Kävin kahvilassa kahvilla.
Samassa kun tapasin äidin hautausmaalla, iso mies tuli tarjoamaan meille Jehovan todistajien lehtiä. Luterilaisella hautausmaalla! sanoin hänelle. Missäs sitten, hän kysyi. Aidan takana, sanoin, ja hän jatkoi tarjoamistaan. Sanoin että luemme luterilaisia lehtiä. Äitikin sanoi ei kiitos. Toivotin hyvää pääsiäistä ja lähdin viemään kassiani äidin autoon. Mies toivotti hyvää jatkoa.
Suntiolla ei ollut antaa minulle sirottelurukousta, enkä minä osannut kuvitella lukevani hautarukouksia kivikon vieressä.
Odottelimme muita. Iso mies näkyi tarjoavan turhaan lehteä toiselle, joka seisoi hiljaa haudalla. Kävin esittäytymässä luterilaiseksi papiksi. Sanoin olevani tosissani siinä, ettei hänen pitäisi olla siellä, vaan portin takana. Hän lupasi kunnioittaa mielipidettäni. Vaikka ihmiset tarvitsivat lohdutusta juuri täällä. Ja hän alkoi lohduttaa minua. Hyvästelin hänet taas.
Ennen sirottelua luin, kuinka tomu palaa maahan, josta se on tullut ja henki palaa Jumalan luo, joka on sen antanut. Sanoin, että isä oli käynyt pimeässä tunnelissa ja nähnyt valon sen päässä nuorena, eikä olisi halunnut palata takaisin elämään. Hän tiesi että asiat olisivat voineet olla paremmin ja oli valmis lähtemään täältä pois. Nyt isä oli päässyt pois ja hänen tuhkansa pääsi luontoon, joka oli hänelle tärkeä. Luin kelttiläisen rukouksen: Nousen tänään ylös voimalla taivaan, auringonvalon, kuun hohteen, tulen loisteen, salaman nopeuden, tuulen kerkeyden, meren syvyyden, maan vakauden, kallion lujuuden. Luin myös Kirkkokäsikirjasta pääsiäisrukouksen ja kiitin isän elämästä ja siitä että hän oli antanut meille elämän ja kaikesta hyvästä ja pahasta mitä olimme häneltä saaneet.
Veljeni sirotteli tuhkan kivikkoon ja siskoni kasteli sen niin että se valui kiviltä koloihin.
Mursin aterialla itseäni ympäröivän hiljaisuuden kyselemällä eri ihmisten kuulumisia. Tulin kutsutuksi langon synttäreille Rokkibaariin. Suunnittelimme serkkubileitä juhannukseksi.
En mennyt auttamaan häntä ruuanlaitossa toisaalta siksi, ettei hän kuulemma tarvinnut apua ja toisaalta siksi, että sanoin pitäväni rukoushetken sirottelun yhteydessä. Meninkin jumalanpalvelukseen keskittymään.
Olin taas pettynyt, kun en kuullut synnistä muuta kuin käsitteen. Aurinkomme sentään ylösnousi. Kävin kahvilassa kahvilla.
Samassa kun tapasin äidin hautausmaalla, iso mies tuli tarjoamaan meille Jehovan todistajien lehtiä. Luterilaisella hautausmaalla! sanoin hänelle. Missäs sitten, hän kysyi. Aidan takana, sanoin, ja hän jatkoi tarjoamistaan. Sanoin että luemme luterilaisia lehtiä. Äitikin sanoi ei kiitos. Toivotin hyvää pääsiäistä ja lähdin viemään kassiani äidin autoon. Mies toivotti hyvää jatkoa.
Suntiolla ei ollut antaa minulle sirottelurukousta, enkä minä osannut kuvitella lukevani hautarukouksia kivikon vieressä.
Odottelimme muita. Iso mies näkyi tarjoavan turhaan lehteä toiselle, joka seisoi hiljaa haudalla. Kävin esittäytymässä luterilaiseksi papiksi. Sanoin olevani tosissani siinä, ettei hänen pitäisi olla siellä, vaan portin takana. Hän lupasi kunnioittaa mielipidettäni. Vaikka ihmiset tarvitsivat lohdutusta juuri täällä. Ja hän alkoi lohduttaa minua. Hyvästelin hänet taas.
Ennen sirottelua luin, kuinka tomu palaa maahan, josta se on tullut ja henki palaa Jumalan luo, joka on sen antanut. Sanoin, että isä oli käynyt pimeässä tunnelissa ja nähnyt valon sen päässä nuorena, eikä olisi halunnut palata takaisin elämään. Hän tiesi että asiat olisivat voineet olla paremmin ja oli valmis lähtemään täältä pois. Nyt isä oli päässyt pois ja hänen tuhkansa pääsi luontoon, joka oli hänelle tärkeä. Luin kelttiläisen rukouksen: Nousen tänään ylös voimalla taivaan, auringonvalon, kuun hohteen, tulen loisteen, salaman nopeuden, tuulen kerkeyden, meren syvyyden, maan vakauden, kallion lujuuden. Luin myös Kirkkokäsikirjasta pääsiäisrukouksen ja kiitin isän elämästä ja siitä että hän oli antanut meille elämän ja kaikesta hyvästä ja pahasta mitä olimme häneltä saaneet.
Veljeni sirotteli tuhkan kivikkoon ja siskoni kasteli sen niin että se valui kiviltä koloihin.
Mursin aterialla itseäni ympäröivän hiljaisuuden kyselemällä eri ihmisten kuulumisia. Tulin kutsutuksi langon synttäreille Rokkibaariin. Suunnittelimme serkkubileitä juhannukseksi.
lauantai 11. huhtikuuta 2009
Ruissalossa
Kävelin metsäpolulla mudassa. Nojasin poskeani sammaloituneeseen puuhun enkä tuntenut itseäni yksinäiseksi. Linnut lauloivat ja tajusin kevään. Näin englantia puhuvia ihmisiä ja ehkä sepelkyyhkyn.
tiistai 7. huhtikuuta 2009
Maanantaina
Katselen Peter Panin patsasta Kensingtonin puistossa. En halua ihmisten seuraavan minua omaan maailmaani. Haluan nähdä ja osoittaa yltäkylläisyyttä yhteisessä maailmassa. Ja jokaisen omassa.
Olen väsynyt olemaan jotain mieltä asioista. Alan lukea Leena Landerin Tummien perhosten kotia. Syön pussillisen lakritsia. Kun pääsen loppuun, olen kotona.
Vihdoinkin yksin.
Olen väsynyt olemaan jotain mieltä asioista. Alan lukea Leena Landerin Tummien perhosten kotia. Syön pussillisen lakritsia. Kun pääsen loppuun, olen kotona.
Vihdoinkin yksin.
Sunnuntaina
En lähde East Endin kirpputoreille lähtevien matkaan, vaan Tate Modern Art -museoon, jonne kaikki jossain välissä halusivat. Yhtä on ahdistanut kaksikerroksisen bussin kaahailu ja minua metron kuumuus. Toisen mielestä on sääli, jos porukka hajoaa heti päivän aluksi. Päätämme silti testata, kummalla pääsee nopeammin. Metrojoukkue voittaa minut kymmenellä minuutilla.
Tatessa on niin paljon ihmisiä ja tauluja etten pysty yhtä aikaa katsomaan niitä ja pysymään seurassa. Hajaannumme puoleksitoista tunniksi. Näen keltaisen naaman säteilevän punaisella Välimerellä veneilevän vihreän leijonan yllä ja Stalinin lempeän, luottamusta herättävän katseen. Pahoinpideltyjä ja väsyneitä on paljon vaikeampi nähdä. Kaikesta voi poimia yksityiskohtia ja tehdä siitä taidetta. Ostan kortteja miehistä ja naisista ja tytöstä jota isä opettaa uimaan.
Kiiruhdan St. Paulin katedraalin rukoushetkeen, sillä kaverini on tulossa tutustumaan anglikaaniseen jumalanpalveluselämään kuukauden kuluttua. Kuoro ylistää voimallisimmin Jumalaa niissä kohdin, joissa kerrotaan kuinka hän syöksee vallanpitäjät istuimiltaan ja lyö hajalle ne joilla on ylpeitä ajatuksia. Loppukulkueeseen ei osallistukaan nais- vaan poikakuoro.
Kirjoitan pari korttia Paulin kahvilan pihalla. Naapuripöydässä pulut herkuttelevat spagetilla. Lähden kävelemään jokivartta pitkin kohti Big Beniä, Buckinghamin palatsia ja Hyde Parkia. Joki tuoksuu niin hyvältä, että pysyn juhlatuulella. Etenen kartalla niin hitaasti, että siirryn seuraavalle kadulle ja nousen bussiin.
Hotellissa suunnittelen psykologisen analyysin esittämistä pojalle, joka kaipasi porukan koossa pysymistä, kunnes tajuan kysyä, ovatko he lähdössä vielä illalla ulos ja pääsenkö mukaan.
Menemme metrolla Charing Crossille. Metrossa on viileää ja viihtyisää. Vaihdamme linjaa mutkikkaita sivukäytäviä pitkin. Kuin myyrät.
Poika etsii määrätietoisesti viihtyisää ja rauhallista ravintolaa. Sivukadulta löydämme marokkolaisen. Meidät ohjataan kangasverhon alta kellarikerrokseen, jonka seinät on verhoiltu kirjavilla kankailla. Sohvilla on isoja tyynyjä ja musiikki soi. Pojat riemuitsevat, kun paikalla ei ole muita asiakkaita.
Kaunis, helisevähelmainen tyttö tarjoilee. Hän tuo laskun, kun pyydämme jälkiruokalistaa. Pojat haluavat maksaa ja lähteä, minä kieltäydyn lähtemästä ilman jälkiruokaa, sillä olen harkinnut perhehistoriallisen analyysin esittämistä myös luovuttamisesta ja mokaamisen pelosta. Saamme jälkiruokamme ja jopa drinkin, jota ei ole jälkiruokalistassa. Tasaamme laskun.
Yritän pois metroasemalta edellisen päivän lipulla. Minut ohjataan ystävällisesti portin sivu lippuun katsomatta.
Yöllä tajuan ettei yölamppuni toimikaan johtoa tökkimällä vaan hipaisemalla lampunjalkaa. Kolmella kosketuksella valo kirkastuu, neljännellä sammuu. Taidan laittaa tekstini blogiin.
Tatessa on niin paljon ihmisiä ja tauluja etten pysty yhtä aikaa katsomaan niitä ja pysymään seurassa. Hajaannumme puoleksitoista tunniksi. Näen keltaisen naaman säteilevän punaisella Välimerellä veneilevän vihreän leijonan yllä ja Stalinin lempeän, luottamusta herättävän katseen. Pahoinpideltyjä ja väsyneitä on paljon vaikeampi nähdä. Kaikesta voi poimia yksityiskohtia ja tehdä siitä taidetta. Ostan kortteja miehistä ja naisista ja tytöstä jota isä opettaa uimaan.
Kiiruhdan St. Paulin katedraalin rukoushetkeen, sillä kaverini on tulossa tutustumaan anglikaaniseen jumalanpalveluselämään kuukauden kuluttua. Kuoro ylistää voimallisimmin Jumalaa niissä kohdin, joissa kerrotaan kuinka hän syöksee vallanpitäjät istuimiltaan ja lyö hajalle ne joilla on ylpeitä ajatuksia. Loppukulkueeseen ei osallistukaan nais- vaan poikakuoro.
Kirjoitan pari korttia Paulin kahvilan pihalla. Naapuripöydässä pulut herkuttelevat spagetilla. Lähden kävelemään jokivartta pitkin kohti Big Beniä, Buckinghamin palatsia ja Hyde Parkia. Joki tuoksuu niin hyvältä, että pysyn juhlatuulella. Etenen kartalla niin hitaasti, että siirryn seuraavalle kadulle ja nousen bussiin.
Hotellissa suunnittelen psykologisen analyysin esittämistä pojalle, joka kaipasi porukan koossa pysymistä, kunnes tajuan kysyä, ovatko he lähdössä vielä illalla ulos ja pääsenkö mukaan.
Menemme metrolla Charing Crossille. Metrossa on viileää ja viihtyisää. Vaihdamme linjaa mutkikkaita sivukäytäviä pitkin. Kuin myyrät.
Poika etsii määrätietoisesti viihtyisää ja rauhallista ravintolaa. Sivukadulta löydämme marokkolaisen. Meidät ohjataan kangasverhon alta kellarikerrokseen, jonka seinät on verhoiltu kirjavilla kankailla. Sohvilla on isoja tyynyjä ja musiikki soi. Pojat riemuitsevat, kun paikalla ei ole muita asiakkaita.
Kaunis, helisevähelmainen tyttö tarjoilee. Hän tuo laskun, kun pyydämme jälkiruokalistaa. Pojat haluavat maksaa ja lähteä, minä kieltäydyn lähtemästä ilman jälkiruokaa, sillä olen harkinnut perhehistoriallisen analyysin esittämistä myös luovuttamisesta ja mokaamisen pelosta. Saamme jälkiruokamme ja jopa drinkin, jota ei ole jälkiruokalistassa. Tasaamme laskun.
Yritän pois metroasemalta edellisen päivän lipulla. Minut ohjataan ystävällisesti portin sivu lippuun katsomatta.
Yöllä tajuan ettei yölamppuni toimikaan johtoa tökkimällä vaan hipaisemalla lampunjalkaa. Kolmella kosketuksella valo kirkastuu, neljännellä sammuu. Taidan laittaa tekstini blogiin.
Lauantaina
Nautimme kahvilassa englantilaisen aamiaisen. Se on yhtä tuhti kuin eestiläinen. Kahvikin maistuu samalta kuin Neuvosto-Tartossa.
Paddingtonin metroasemalta meidät neuvotaan bussipysäkille, Circle-linja on remontissa. Happy to help.
Candemin torilta ostan nepalilaisen paidan ja rannerenkaan, joka muistuttaa virolaisilta maalaismarkkinoilta ostamaani puuhelminauhaa. Kohtaan niin monta avointa katsetta ja vilpitöntä hymyä että juhlatuuleni säilyy.
Katutungoksen keskeltä kurkistan sisään terveyskahvilaan. Takaseinän ikkunasta näkyy veden ylle kumartunut vaaleanvihreä puu. Haen seuralaiseni tänne syömään.
Olen ajatellut risteillä Thamesillä, mutta kahvilan oven suussa myydäänkin venematkoja kanavaa pitkin Paddingtoniin.
Olen jo risteillyt Nevalla, kanavan sulussa nousen ylös nyt ensimmäistä kertaa. Vene lipuu pitkän tunnelin läpi. Edessä häämöttää valoa. Muistan kerran mieltäneeni, että aviomieheni auttoi minut ulos äitini kohdusta.
Illalla meillä on tapaaminen afrikkalaisen ravintolan edessä Cityssä. Metron kuumuudessa ihmiset istuvat ja seisovat silmät puoliummessa.
Africa Centerin osoitetta jonka olen kopioinut matkaoppaasta ei ole olemassa. Lähdemme etsimään pubia josta on näköala Tower Bridgelle ja satamaan. Thamesin rannalla näemme kauniin modernin talon.
Pubin alakerrassa on liikaa melua pojille. Yläkerrasta saa jättipizzan, olutta ja valkoviiniä. Minä tarjoan. Ikkunasta näkyy ökyveneiden sisäsatama, sisällä on sinivalkoista posliinia seinällä.
Vaihdamme kuulumisia. Yksi ei ole onnistunut saamaan itseään täysiin kauppoihin, toiselle on tullut turistiolo kanavamatkan opastuksesta, yksi on ostanut kartan pyörittyään aikansa ympyrää. Siitä löydämme bussin Paddingtoniin. Maan pinnalla ihmiset ovat kauniimpia kuin sen alla, varsinkin jotkut intialaiset naiset ja mustat miehet.
Toiset jatkavat toiseen pubiin, minä olen juhlani juhlinut tältä päivältä.
Paddingtonin metroasemalta meidät neuvotaan bussipysäkille, Circle-linja on remontissa. Happy to help.
Candemin torilta ostan nepalilaisen paidan ja rannerenkaan, joka muistuttaa virolaisilta maalaismarkkinoilta ostamaani puuhelminauhaa. Kohtaan niin monta avointa katsetta ja vilpitöntä hymyä että juhlatuuleni säilyy.
Katutungoksen keskeltä kurkistan sisään terveyskahvilaan. Takaseinän ikkunasta näkyy veden ylle kumartunut vaaleanvihreä puu. Haen seuralaiseni tänne syömään.
Olen ajatellut risteillä Thamesillä, mutta kahvilan oven suussa myydäänkin venematkoja kanavaa pitkin Paddingtoniin.
Olen jo risteillyt Nevalla, kanavan sulussa nousen ylös nyt ensimmäistä kertaa. Vene lipuu pitkän tunnelin läpi. Edessä häämöttää valoa. Muistan kerran mieltäneeni, että aviomieheni auttoi minut ulos äitini kohdusta.
Illalla meillä on tapaaminen afrikkalaisen ravintolan edessä Cityssä. Metron kuumuudessa ihmiset istuvat ja seisovat silmät puoliummessa.
Africa Centerin osoitetta jonka olen kopioinut matkaoppaasta ei ole olemassa. Lähdemme etsimään pubia josta on näköala Tower Bridgelle ja satamaan. Thamesin rannalla näemme kauniin modernin talon.
Pubin alakerrassa on liikaa melua pojille. Yläkerrasta saa jättipizzan, olutta ja valkoviiniä. Minä tarjoan. Ikkunasta näkyy ökyveneiden sisäsatama, sisällä on sinivalkoista posliinia seinällä.
Vaihdamme kuulumisia. Yksi ei ole onnistunut saamaan itseään täysiin kauppoihin, toiselle on tullut turistiolo kanavamatkan opastuksesta, yksi on ostanut kartan pyörittyään aikansa ympyrää. Siitä löydämme bussin Paddingtoniin. Maan pinnalla ihmiset ovat kauniimpia kuin sen alla, varsinkin jotkut intialaiset naiset ja mustat miehet.
Toiset jatkavat toiseen pubiin, minä olen juhlani juhlinut tältä päivältä.
Perjantaina
Lontoo ottaa minut vastaan hymyillen. Toalett, please? Right behind you, madam. Se halaa minua niin lämpimästi että riisun sukkahousut. Se tarjoaa minulle mehulta maistuvan vesihuikan tulevan miniän pullosta.
Matkustamme lentokentältä Paddingtoniin paikallisjunalla. Siivooja neuvoo meidät ohikulkiessaan oikealle raiteelle pyytämättä.
Ihmettelemme junassa kevättä ja tiilitaloja, muistelemme metsiä. Miksi enää ei rakenneta kauniita taloja?
Olen tullut varanneeksi itselleni huoneistohotellista kaksion. Pitsiverhon läpi häämöttää takapiha. Sivuverhot ovat lyhyemmät kuin ikkunaruutu. Lattia natisee. Vesihanoja saa pyöritellä aikansa ennen kuin vesi asettuu sopivaksi. Tällaista Lontoossa kuuluu ollakin.
Poikani saapuvat toisesta kerroksesta pareittain, ensin ne joilla ei ole tyttöä mukanaan. Hei, sulla on kaksi huonetta ja kaksi erillistä sänkyä ja vielä varavuodekin! Vaihda meidän kanssa, meillä on vain kapea parisänky. En vaihda. Täällä me mahdutaan vaikka kaikki juomaan teetä joskus. Tarvitsen tilani, sanon myöhemmin. Jos hekin tarvitsevat, voin osallistua esimerkiksi varavuoteen kustannuksiin, mutta en oman tilani kustannuksella.
Lähdemme nälissämme etsimään ravintolaa. Ei mennä asemalle päin. Mennään Hyde Parkiin päin. Käännytään keskustaa kohti. Kävellään ja kävellään puiston reunaa. Oxford Streetillä alkavat liikkeet ja kahvilat. Pojat kääntyvät pois tungoksesta. Kuljemme ohi kuppiloiden, jotka tarjoavat lounasta lounasaikaan. Eikö Lontoossa ole ravintoloita? Pitääkö käydä kaupassa ja mennä hotellille syömään?
Japanilainen ravintola! Ja kiinalainen! Kuljemme ohi. Italialaiseen menemme sisälle.
Juhlimme kolmella ruokalajilla, pojat tyttöineen sitä että olen vanhentunut, minä sitä että he ovat aikuisia ja saan lakata huolehtimasta heistä. Skoolaamme myös heidän isälleen, joka on maksanut nuorten matkat ja jonka luottokortilla kuopus maksaa laskun.
Matkustamme lentokentältä Paddingtoniin paikallisjunalla. Siivooja neuvoo meidät ohikulkiessaan oikealle raiteelle pyytämättä.
Ihmettelemme junassa kevättä ja tiilitaloja, muistelemme metsiä. Miksi enää ei rakenneta kauniita taloja?
Olen tullut varanneeksi itselleni huoneistohotellista kaksion. Pitsiverhon läpi häämöttää takapiha. Sivuverhot ovat lyhyemmät kuin ikkunaruutu. Lattia natisee. Vesihanoja saa pyöritellä aikansa ennen kuin vesi asettuu sopivaksi. Tällaista Lontoossa kuuluu ollakin.
Poikani saapuvat toisesta kerroksesta pareittain, ensin ne joilla ei ole tyttöä mukanaan. Hei, sulla on kaksi huonetta ja kaksi erillistä sänkyä ja vielä varavuodekin! Vaihda meidän kanssa, meillä on vain kapea parisänky. En vaihda. Täällä me mahdutaan vaikka kaikki juomaan teetä joskus. Tarvitsen tilani, sanon myöhemmin. Jos hekin tarvitsevat, voin osallistua esimerkiksi varavuoteen kustannuksiin, mutta en oman tilani kustannuksella.
Lähdemme nälissämme etsimään ravintolaa. Ei mennä asemalle päin. Mennään Hyde Parkiin päin. Käännytään keskustaa kohti. Kävellään ja kävellään puiston reunaa. Oxford Streetillä alkavat liikkeet ja kahvilat. Pojat kääntyvät pois tungoksesta. Kuljemme ohi kuppiloiden, jotka tarjoavat lounasta lounasaikaan. Eikö Lontoossa ole ravintoloita? Pitääkö käydä kaupassa ja mennä hotellille syömään?
Japanilainen ravintola! Ja kiinalainen! Kuljemme ohi. Italialaiseen menemme sisälle.
Juhlimme kolmella ruokalajilla, pojat tyttöineen sitä että olen vanhentunut, minä sitä että he ovat aikuisia ja saan lakata huolehtimasta heistä. Skoolaamme myös heidän isälleen, joka on maksanut nuorten matkat ja jonka luottokortilla kuopus maksaa laskun.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)