Itsenäistymisen ilo ja tuska

Yhtenä päivänä nainen, jota mies kutsui Eevaksi, Eläväksi, sattui keskusteluun käärmeen kanssa. Käärmeellä oli tarkka käsitys elämän ehdoista. Se ei malttanut pysähtyä ihmettelemään asioita yhdessä, vaan tivasi Eevalta: "Onko Jumala todella sanonut: 'Te ette saa syödä mistään puutarhan puusta'?"

Eeva puolustautui: "Kyllä me saamme syödä puutarhan puiden hedelmiä. Vain siitä puusta, joka on keskellä paratiisia, Jumala on sanonut: 'Älkää syökö sen hedelmiä, älkää edes koskeko niihin, ettette kuolisi.'"

Käärme väitti vastaan: "Ei, ette te kuole. Mutta Jumala tietää, että niin pian kuin te syötte siitä, teidän silmänne avautuvat ja teistä tulee Jumalan kaltaisia, niin että tiedätte kaiken, sekä hyvän että pahan."

Eeva katseli puuta ja näki, että sen hedelmät olivat hyviä syödä ja että puu oli kaunis katsella ja houkutteleva, koska se antaisi ymmärrystä. Hän ojensi kätensä, irrotti oksasta hedelmän ja söi.  Aatamikin, Eevan Ihmiseksi kutsuma, näki ja harkitsi hedelmän hyväksi, otti sen vastaan Eevan kädestä ja söi sen.

Samassa he muistivat auktoriteetin sanat, näkivät itsensä ulkopuolisen silmin ja oppivat häpeämään. Kummallekin tuli tarve peittää tosi olemuksensa. He sitoivat yhteen viikunanlehtiä ja kietoivat ne vyötärölleen.

Iltapäivä viileni. Aatami ja Eeva kuulivat Jumalan kävelevän puutarhassa. He menivät piiloon puutarhan puiden sekaan, jotteivät joutuisi kohtaamaan pettynyttä kasvattajaa. He eivät halunneet puhua vaikeista asioista.

Jumala huusi Ihmistä ja kysyi: "Missä sinä olet?"

Aatami vastasi: "Minä kuulin sinun askeleesi puutarhassa. Minua pelotti, koska olen alasti, ja siksi piilouduin."

Jumalaa kiinnosti totuus: "Kuka sinulle kertoi, että olet alasti? Oletko syönyt siitä puusta, josta minä kielsin sinua syömästä?"

Aatami ja Eeva ottivat nokkiinsa. Eikö heidän arvostelukykyynsä luotettukaan? Aatami tukahdutti vihansa ja siirsi sen Eevaan: "Nainen, jonka sinä annoit minulle kumppaniksi, antoi minulle sen puun hedelmän, ja minä söin."  

Jumala sanoi Elävälle: "Mitä oletkaan tehnyt!"

Myös Eevan mieli löysi toisen kohteen: "Käärme minut petti, ja minä söin."

Ihmisen omatunto oli heräämässä, mutta se oli vielä heikko. Hän ei pystynyt suoraan kantamaan vastuuta omasta syyllisyydestään. Syyttömän syntipukin ja olosuhteiden uhrin osa oli houkuttelevampi kuin itsenäisen tahtojan.

Elävä Ihminen asetti rajan itsensä ja Jumalan välille kieltäytyessään tottelemasta. Hän halusi tietää, kuka oikein oli.

Jumala antoi ihmisen itsenäistyä, mutta sanoi Elävälle: ”Minä teen suuriksi sinun raskautesi vaivat, ja kivulla sinä olet synnyttävä lapsesi. Kuitenkin tunnet halua mieheesi, ja hän pitää sinua vallassaan.”

Ihmiseen jäi halu toiseen ihmiseen, vaikka hän nyt olikin erillinen olento. Hän tunsi yhä iloa kumppanuudesta ja sen kaipuun: että olisi joku jonka kanssa voisi jakaa tunteitansa, joku joka hiukan ymmärtäisi miten toinen kokee maailman, joku jonka kanssa voisi olla eri mieltä, riidellä ja sopia.

Ja itsenäiseen ihmiseen jäi halu Jumalaan. Jumala synnyttäisi hänessä vaivalloisesti kaikenlaista: Uusia ideoita joita ihminen joutuisi kantamaan, kunnes niistä ehkä syntyisi jotain valmista, josta aikanaan kasvaisi jotain itsenäistä ja josta ihminen joutuisi tuskalla luopumaan - ellei jo sitä ennen olisi joutunut suremaan unelmansa ennenaikaista kuolemaa. Jumala synnyttäisi velvollisuudentuntoa, jotta ihminen tekisi sen mikä on tehtävä ja mukautuisi uusiin tilanteisiin.

Ihmisen tahto olisi Jumalan taskussa, Jumalan tahto tapahtuisi eikä ihmisen. Jumala alistaisi ihmisen täysin, ja silti ihminen kaipaisi Jumalaa, syvempää yhteyttä, merkitystä ja rakkautta - ykseyttä.

Ja Ihmiselle Jumala sanoi: ”Koska teit niin kuin vaimosi sanoi ja söit puusta, josta minä kielsin sinua syömästä, niin olkoon maa sinun takiasi kirottu. Kovalla työllä sinun on hankittava siitä elantosi niin kauan kuin elät. Maa kasvaa sinulle orjantappuraa ja ohdaketta, mutta sen kasveista joudut ottamaan ravintosi. Otsa hiessä sinun on hankittava leipäsi, kunnes tulet maaksi jälleen, sillä siitä sinut on otettu. Maan tomua sinä olet, maan tomuun sinä palaat.”

Ihmisellä olisi ideansa ja unelmansa ja ymmärtämättömät työtoverinsa ja perheenjäsenensä, jotka eivät niistä aina innostuisi, ihmisellä olisi lähimmäisensä jotka eivät aina vastaisi niin kuin ihminen odottaisi eivätkä rakastaisi häntä aina niin paljon kuin hän toivoisi. Ihmisellä olisi esimiehensä, verottajansa tai sosiaalitoimistonsa, joka valvoisi hänen työtänsä. Otsa hiessä ihminen kirjoittaisi heille suunnitelmiaan ja raporttejaan.

Tehdessään ihmiselle nahasta vaatteet ja pukiessaan ne tämän päälle Jumala mietti: "Ihminen on nyt kuin me: hän tietää sekä hyvän että pahan. Ettei hän nyt vain ota elämän puusta hedelmää ja syö ja niin elä ikuisesti!"

Jumala ajoi ihmisen pois Eedenin puutarhasta ja pani hänet viljelemään maata, josta hänet oli tehty. Itsenäisenä aikuisena, aina kotiin kaipaavana.

(1. Mooseksen kirja 3. luku)