perjantai 29. kesäkuuta 2012

Viha



Kaveri peruuttaa sunnuntaisen pyöräretken myöhään lauantaina, koska onkin menossa purjelaivalle katsomaan purjelaivoja. Vastaan, että aivan totta, ehdimmehän me pyöräilemään muulloinkin. Ajattelen, että minut siis voi milloin vain skipata, kun tulee jotain muuta.



Lähden sunnuntaina puoli viideltä yksin pyöräilemään, vastavirtaan autojen kanssa, jotka palaavat purjelaivoja katsomasta, vastatuuleen. Poljen Kuuvaan asti, luontopolkua pitkin, kun tietä pitkin en olisi jaksanut. Olin oikeassa, Airistolla ei enää näy purjelaivoja. Painaudun kalliota vasten, annan tuulen riepotella kasvojani.



Illalla olen vihainen. Ensin kuuntelijalleni joka ei ole vastannut viesteihini. Sitten itselleni taitamattomuudesta keskustella hänen kanssaan. Sitten uusille nuorille naapureille, joille kerroin yhteisestä sopimuksesta kitkeä pihasta puuntaimet ja isommat rikkaruohot. Tyttö vastasi, ettei ollut kiinnittänyt niihin huomiota, eikä näemmä ole kiinnittänyt sanomiseni jälkeenkään. Sille asialle päätän osata tehdä jotakin. Päätän käydä jokaisen naapurin ovella – kaikki ne ovat nyt nuoria, muiden vuokralaisia – kysymässä, miten hoitaisimme pihamme ja katumme. Vihani katoaa.




Raamatun ulkopuolelle jätetyt Pseudo-Matteuksen evankeliumi ja Tuomaan lapsuusevankeliumi kuvaavat häntä hankalana lapsena. Hän suuttui helposti tovereilleen ja opettajilleen, kun nämä sotkivat hänen leikkejään tai koettivat opettaa jotain, minkä hän jo osasi. Vihoissaan hän tuli tappaneeksi yhden jos toisenkin ihmisen. Isälle valittaminen ei paljon auttanut, mutta äiti laittoi poikansa korjaamaan vahingot ja herättämään tapetut taas henkiin. Perhe joutui silti muuttamaan usein valitusten takia.




- Positiivinen viha on rajan asettamista itsen ja toisen välille ja siksi itsenäistymisen ehto, Pietiäinen kirjoittaa. Nuoren on kyettävä sanomaan ei toiselle, erityisesti kasvattajalleen, voidakseen erottua hänestä ja voidakseen tietää, kuka on, ja voidakseen ajatella itse.



Jo uhmaiässä lapsi erottautuu erilliseksi oman tahtonsa ilmaisevaksi olennoksi. Vanhempien kyky antaa rajat ja perusturvallisuus yhtä aikaa ratkaisevat sen, kuinka lapsi oppii kohtaamaan kiukkuaan.



Viha syntyy vieläkin varhemmin, silloin kun sikiö tai vauva hylätään tavalla tai toisella. Lapsi ei kysele syitä. Lapsi tarvitsee vanhempiaan ja jos he hylkäävät, olipa järkeen perustuva syy sairaus tai mikä tahansa, lapsi tuntee vihaa. 



Vihaaminen on oikein. Niin kauan kuin ihminen puhuu vain hyvää vanhemmistaan, hän yleensä valehtelee, Pietiäinen jatkaa. Oma viha ja sen kohde on tunnettava, viha kohdattava ja purettava ennen kuin sen alkuperää – vanhempia ja koko perimän ketjua – voi ymmärtää ja antaa anteeksi. Myönteinen, ymmärretty viha antaa voimaa ja toimintatarmoa, jopa riemua.






Kaksitoistavuotiaana poika pääsi mukaan pääsiäisjuhlille suureen kaupunkiin, temppeliinkin. Hän vaikuttui näkemästään ja kuulemastaan niin, ettei malttanut lähteä kylän muun väen mukana kotiin, vaan jäi vielä kuuntelemaan opetusta Jumalasta ja kyselemään lisää. ”Miksi teit meille tämän?” hänen äitinsä kysyi, kun vihdoin löysi hänet. ”Isäsi ja minä olemme etsineet sinua, ja me olimme jo huolissamme.” Kaksitoistavuotias vastasi: ”Mitä te minua etsitte? Ettekö tienneet, että minun pitää olla isäni luona?”






Minulle syntyi sisko, kun olin vuoden ja kahden kuukauden ikäinen, ja veli kun olin kolmen. Olimme silloin siskon kanssa mummolassa muutaman viikon poissa jaloista. Siskosta kasvoi puhelias, hauska ja toimelias, sellainen kuin äiti ja sellainen kuin ihmisen pitääkin olla. Asia harmitti minua viimeistään silloin, kun hän sai tuttavapiirin kiinnostavimmat lapset omiksi kavereikseen ja minä jäin ulkopuolelle.



14-vuotiaana tuskailen päiväkirjalleni kiltteyttäni. Luen omaksi syykseni sen, etten ole tuppautunut siskon ja sen kahden kaverin seuraan, kun he ovat salaa lähteneet yöllä naapurisaaren luotsikutterin kyydillä saattamaan luotsia laivaan, tai yllättäen päässeet merivartiolaivalla katsomaan suurten purjelaivojen lähtöä Helsingistä.









- Järki-ihminen yrittää hallita vihaa kohtaamatta sitä, Pietiäinen analysoi. Syntyy kasvatus- ja koulutusjärjestelmä, joka perustuu tottelevaisuuteen ja kuuliaisuuteen ja totuttaa alistumaan kiltisti auktoriteeteille. Syntyy väistämättä myös kapinaa niissä, joita ei onnistuta nujertamaan. Vihaa ei osata tunnistaa eikä ilmaista.



Vihan antitunteet ovat kaiken nielevä kiltteys ja aggressionsa sisään painava katkeruus. Kiltti ei osaa sanoa ei, hymyilee vain. Hän antaa uudestaan ja uudestaan nujertaa ja lannistaa itsensä. Syntyy itsesääli, huono itsetunto ja lopulta kyvyttömyys tehdä päätöksiä ja toimia. Voi syntyä myös koomikon suru tai erilaista korvikekäyttäytymistä. Katkera kohdistaa vihansa alapuolellaan oleviin ja halveksii heitä. Katkerat kyyneleet helpottavat hetkeksi. Antiviha kohdistuu usein myös itseen ja omaan kiltteyteen.



Kiltteyden tai katkeruuden alle patoutunut viha saattaa purkautua hallitsemattomina tunneräjähdyksinä, Pietiäinen tietää. Lyödään ja tapetaan ja joudutaan vankilaan. Kiellot ja sopimukset eivät auta, ne vain siirtävät väkivaltaa esimerkiksi kodeista kaduille ja vanhemmilta lapsille. Jotta kierre katkeaisi, pitäisi kummankin osapuolen kohdata omat tunteensa ja antitunteensa sekä niitten ilmenemismuodot. Ei ole erikseen uhria ja syyllistä. Jokaisella osapuolella on vastuunsa.




Hankala lapsi kasvoi hankalaksi aikuiseksi. Hänen äitinsä ja veljiensä korviin tuli, että hän kiersi ympäri maata herättämässä ihastusta ja vihastusta. He lähtivät hänen peräänsä ottaakseen hänet huostaansa, sillä he tulkitsivat, että hän oli poissa tolaltaan. He löysivät talon, missä mies oli, jäivät ulos seisomaan ja lähettivät hakemaan häntä luokseen. Hänen ympärillään istui paljon ihmisiä, kun hänelle tultiin sanomaan: "Äitisi ja veljesi ovat tuolla ulkona ja kysyvät sinua." Ja hän vastasi heille: "Kuka on äitini? Ketkä ovat veljiäni?" Hän katsoi ihmisiin, joita istui joka puolella hänen ympärillään, ja sanoi: "Tässä ovat minun äitini ja veljeni. Se, joka tekee Jumalan tahdon, on minun veljeni ja sisareni ja äitini."





Itsenäistyin vasta aikuisena, ja silloin Paavalin synodista. Murrosikäisenä olin vain kiltti ja ahdistunut ja menin kaksikymppisenä naimisiin.

Kolmevitosena osallistuin Paavalin synodin vuosittaisen tapahtuman suunnittelemiseen.  Olin kokenut edellisessä tapahtumassa tulleeni ohitetuksi päätöksenteossa. Olin päättänyt jatkaa synodissa silti, jos ohjelmaan otettaisiin aihe, jossa myönnettäisiin synodilaistenkin olevan syntisiä. Yleisaiheena oli Radikaali paha. Ehdotin yhden kanavan aiheeksi Valkeaa perkelettä eli uskovan ihmisen syntejä.

Valkea perkele kuulosti muittenkin mielestä hyvältä; otsakkeen alla voitaisiin puhua kirkon synneistä. Synodilaisten synnit olivat heidän yksityisasiansa. Ilmoitin eroavani hallituksesta ja lehden toimitussihteerin tehtävästä ja lähdin itkemään. Palasin illalla hallituksen kokoukseen toistamaan ilmoitukseni ja suostuin toimimaan sihteerinä vielä siinä kokouksessa.

Nukuin viikon nokkosrokossa tuntematta mitään muuta kuin väsymystä.

Sitten jatkoin kilttinä olemisen harjoittelua kotona.





Hän näki temppelissä kauppiaita, jotka myivät härkiä, lampaita ja kyyhkysiä. Siellä istui myös rahanvaihtajia. Hän teki nuoranpätkistä ruoskan ja ajoi heidät kaikki temppelistä lampaineen ja härkineen. Hän paiskasi vaihtajien rahat maahan ja kaatoi heidän pöytänsä.  Kyyhkysten myyjille hän sanoi: "Viekää lintunne pois! Älkää tehkö Isäni talosta markkinapaikkaa!"




Se onnistui pari kolme vuotta. Ajattelin, että olin kuollut synodille ja herätysliikkeelle ja miehellekin siinä mielessä etten elänyt hänestä tai hänelle. Mutta sitten halusin taas töihin, olin nauttinut työttömyyskorvauksista ja runojen kirjoittamisesta tarpeeksi. Mietin mitä halusin ja tajusin haluavani papiksi. Mies koetti saada minut luopumaan ajatuksesta hänen tähtensä. Minä en halunnut. En voinut antaa hänen olla mitä hän oli, koska se mielestäni merkitsi sitä, etten minä voinut olla sitä mitä minä olin.



Olin niin kiukkuinen niin monta vuotta että lopulta oli kai kaikille helpotus, että hain yksinäni eron, ja pidin vihdoin päätökseni. Keskustelu ei vain sujunut edes ammattiauttajien avulla. Kyse ei ollut minun ammatinvalinnastani, kyse oli minun sisimmästäni, jolle ei mielestäni annettu tilaa olla mitä se on ja kuulla mitä se kuuli. Tehdä mitä sen piti tehdä.






Fariseus pyysi hänet kotiinsa syömään. Hän kävi pöytään peseytymättä. Fariseus hämmästyi. Hän selitti: "Te fariseukset kyllä puhdistatte maljanne ja vatinne ulkopuolen, mutta teidän oma sisimpänne on täynnä riistoa ja pahuutta. Te mielettömät! Eikö sama, joka on tehnyt ulkopuolen, ole tehnyt sisäpuolenkin? Mitä maljassa sisällä on, se antakaa köyhille. Silloin kaikki on teille puhdasta. Voi teitä, fariseukset! Te maksatte kymmenykset jopa mintusta ja ruudanlehdistä ja kaikista vihanneksista, mutta vähät välitätte oikeudenmukaisuudesta ja rakkaudesta Jumalaan. Näitähän teidän pitäisi noudattaa, eikä lyödä laimin noita muitakaan käskyjä. Voi teitä, fariseukset! Te istutte synagogassa mielellänne etumaisilla paikoilla ja olette hyvillänne, kun ihmiset toreilla tervehtivät teitä. Voi teitä! Te olette kuin merkitsemättömät haudat, joita ihmiset tietämättään tallaavat."

Silloin eräs lainopettajista huomautti hänelle: "Opettaja, tuollaisella puheella sinä loukkaat myös meitä." Hän vastasi: "Voi teitäkin, lainopettajat! Te panette ihmisten harteille taakkoja, jotka ovat raskaita kantaa, mutta itse ette kajoa niihin edes yhdellä sormella.”





Vesijuoksemisen jälkeen istuimme kahvilassa kaveri ja minä, kaveri joi vettä ja minä tuoremehua.



Hän alkoi tentata minua yksinäisyydestä ja epäsosiaalisuudesta ja tunteista blogini pohjalta. Hänestä minun pitäisi hänen laillaan hahmottaa ominaislaatuni ennemmin temperamenttityyppien kautta kuin käyttämieni termien.



Muistin kuinka olin lauantaina nähnyt hänen miehensä kaupassa. Olin muistanut, kuinka hän oli vuorotteluvapaalle jäädessään muutama vuosi sitten ilmoittanut ajatelleensa perustaa keskustelukerhon, jossa hän voisi auttaa minua kehittämään persoonaani ja kuinka olin vaieten kavahtanut niin, ettei asiasta sen koomin puhuttu.



Katselin kaveriani. Jos olisin halunnut olla rehellinen, minun olisi pitänyt suuttua. En halunnut.



Bussissa hän totesi, etten koskaan asetu hänen puolelleen kavalaa maailmaa vastaan. En niin, myönsin, enkä kenenkään muunkaan.



Pysäkillä kysyin, tulisiko hän silti toistekin uimaan. Hän lupasi.




Hän kertoi oppilailleen, että oli tullut maailmaan kärsiäkseen, kuollakseen ja noustakseen ylös kuolleista. Tärkein heistä veti hänet silloin erilleen ja alkoi nuhdella häntä: "Jumala varjelkoon! Sitä ei saa tapahtua sinulle, Herra!" Hän kääntyi pois ja vastasi hänelle: ”Väisty tieltäni, Saatana! Sinun ajatuksesi eivät ole Jumalasta, vaan ihmisestä!”



Sama kaveri pettyy ja suree, kun toinen kaveri poistuu seurasta, jonka puheenaiheisiin hänellä ei ole mitään sanottavaa. Ehdotan, että pettymyksen ja surun alta saattaisi löytää vihaa, jonka voimalla asioita voisi muuttaa niin, ettei sama toistuisi. Pettymys ja suru saattavat katkeroittaa. Hän kysyy, miksen salli hänelle hänen tunteitaan.



Kerron suuttuneeni hänelle muutaman kerran, kun hän on suositellut minulle, että hahmottaisin elämääni temperamenttityyppien kautta niin kuin hän enkä pyörisi ympyrää tunteitteni kanssa tai suosittelisi yksinäisyyttä muillekin. En vain ollut halunnut riskeerata ystävyyttämme ja olin ollut hiljaa.



Hän ei myönnä vaatineensa minulta mitään, enkä minä häneltä.



Keskustelu tyrehtyy. Elämme kumpikin omalla tavallamme, kaksi erillistä ihmistä.



  



Hänellä oli kirkastusvuorikokemus. Sieltä palatessaan hän tapasi suuren joukon ihmisiä. Sairaan pojan isä puhutteli häntä ja kertoi, etteivät hänen oppilaansa olleet pystyneet parantamaan poikaa, vaikka hän oli pyytänyt. Hän huokasi: "Voi tätä epäuskoista ja kieroutunutta sukupolvea! Kuinka kauan minun vielä on oltava teidän keskuudessanne ja kestettävä teitä? Tuo poikasi tänne." Hän komensi pahaa henkeä, joka lähti pojasta.





Pietiäisen kaavio

torstai 28. kesäkuuta 2012

Pelko


Kuuntelen naapurin kiroilua avoimesta ikkunasta. Jokin minussa kyyristyy kokoon. Samalla lailla kyyristyn toisinaan myös nähdessäni ihmisiä. Eivät kai he ole minulle vihaisia? En kai sano tai tee jotain, mikä saa heidät hermostumaan? En kai ole olemassa väärällä tavalla?



Tuttu nainen on tulossa luokseni kylään, vaikka luulin ehdottaneeni tapaamista kahvilla kaupungilla. Ajattelen siivota. En siivoa, en vain saa aikaiseksi. Suoritan hiukan tavaroiden kasaamista kauniisiin pinoihin. Saan lähdettyä kauppaan.



Suojatielle astuessani huomaan ahdistuksen. Tunnistan hylätyksi tulemisen pelon ja vaille jääneen olon. Ärtyneesti suostun siihen. Olkoon että koen tulleeni hylätyksi erinäisiä kertoja menneisyydessäni. Olkoon, että olen itsekin hylännyt. Olkoon että sama saattaa toistuakin. Samassa tunne on poissa.



Vierailu sujuu hyvin.









En saa palautettua omasta elämästäni mieleen tilannetta, jossa minut olisi oikeasti kokonaan hylätty, vaikka totaalisen vaille jäämisen tunne ilmaantuu verraten usein mieleeni. Äidin elämässä sellainen kyllä on:



Äidillä on vuotta nuorempi rakas pikkuveli, jonka kanssa he ovat aina yhdessä. Kun äiti on seitsemän vanha, pikkuveljen uudet kengät kastuvat helmikuisena lauantaina Helsingin kaduilla ja hän vilustuu. Sunnuntaina lääkäri käy katsomassa häntä ja määrää lääkettä valekuristustautiin. Maanantai-iltana veli kuolee sotarintamalta kotilomalla olevan isän syliin. Isä ravistelee kuollutta lasta. Ei voi olla totta. Rintamalla hän kuljettaa ambulanssilla haavoittuneita ja kuolevia joukkosidontapaikalle, kun ei venäläissyntyisenä saa pitää asetta, ja joutuu kotona näkemään oman poikansa kuolevan. 



Myöhemmin äitini kuulee isänsä kertovan peliporukassa, kuinka kova pala pojan kuolema on hänelle. Olisi mieluummin vaikka likka kuollut ja poika jäänyt. Isä palaa taas rintamalle, äiti lähettää tytön kesäksi Ruotsiin muukalaispassilla, vaikka talvisodan aikana äiti oli ollut mukana, ja veli. Kaikki hylkäävät.






Hän tiesi kuolevansa pian. Häntä pelotti, vaikka kuoleminen nimenomaan kuului hänen elämäntehtäväänsä. Hän oli syntynyt kuollakseen kerran: ”Jos vehnänjyvä ei putoa maahan ja kuole, se jää vain yhdeksi jyväksi, mutta jos se kuolee, se tuottaa runsaan sadon.”


Hän oli saapunut kaupunkiin juhlittuna kuninkaana. Ihailijat etsivät häntä, mutta myös ne, joita hän oli ärsyttänyt ja jotka halusivat päästä hänestä eroon. "Nyt olen järkyttynyt. Mitä sanoisin? Isä, pelasta minut tästä hetkestä! Ei! Juuri tähän on elämäni tähdännyt.”








- Pelko liittyy elossapysymiseen ja kuoleman mahdollisuuteen, Pietiäinen kertoo. Se syntyy, kun sikiöltä tai lapselta puuttuu perusturva, kun lasta ei ole toivottu eikä haluttu tai hänet on muuten hylätty. Peloista syvin on kuolemanpelko, joka on muidenkin pelkojen taustalla. Tunnemuisti periytyy. Ihminen saattaa muistaa vanhempiensa, isovanhempiensa ja aiempien sukupolvien tunnekokemuksia lähes kuin kokisi niitä itse. (Jälleensyntymisusko saattaa olla tämän tunneperimän virheellinen tulkinta, Pietiäinen arvelee.)







Isäni, nuorin kolmesta pojasta, alkaa veistää puukappaletta. Hän arvelee, että sen sisältä löytyy lintu. Hänen isänsä tulee paikalle ja veistää puukappaleesta veneen. Iltaisin isänisä lukee pojilleen iltakirjaa, jonka uskonnollisuus ahdistaa.



Poika haluaisi kuolla, mutta kolmasti hänen henkensä pelastetaan. Hänet vedetään takaisin elämään merestä peilikirkkaan jään loputtua yllättäen, saunasta jossa on häkää, ihanasta valoisasta tunnelista. Veli on saanut talutettua pökertyvän isänsä pois saunasta kuumaa muuripataa vasten nojaamaan ja hakenut äitinsä ja naapurin tädin veljeään pelastamaan.









Lauantai-iltana kello kymmeneltä seison ravintola Koulun vessakopissa enkä avaa ovea. Olen juuri juonut rommitotin typötyhjässä jazzklubissa ja katsellut lehdettömien puiden kuvia sen seinillä. Päässä tuntuu siltä, etten halua lisää juomista. Onko minusta ylipäätään yöelämään, lähtisinkö kotiin. Kotona olen ollut kolme viikkoa toipumassa leikkauksesta. Kaverit, äiti ja lapset ovat huolehtineet ja pitäneet seuraa. Silti olen tajunnut yksinäisyyteni ja kokeillut eri tapoja sen murtamiseen. Täällä on ihmisiä. Onko minusta heitä tapaamaan. Tarvitsenko heitä.



Avaan oven. Kävelen käytäviä katsomaan bändiä ja sen yleisöä. Nuoria ovat. Kävelen toista käytävää, katsastan luokkahuoneet, tunnistan pari ihmistä, joista toinen tervehtii, lähden pois.



Kävelen Pankkiin, kävelen senkin salit läpi. En tunne ketään, mutta alan tuntea oloni viihtyisäksi. Voisin jäädä, mutta minun ei tee vieläkään mieli juoda. Pyörähdän ulos ja jokirantaan. Katselen lehdettömiä puita. Yksinäisyyteni on poissa.







- Aito pelko on positiivinen tunne, Pietiäinen väittää. Se ohjaa toimintaa niin, ettei ylivarovaisuus estä eikä uhkarohkeus vaaranna sitä. Se antaa kyvyn heittäytyä elämään, ottaa elämisen riskin. Se mahdollistaa itsensä peliin laittamisen silloinkin, kun on ongelmia tiedossa.



Kielletty pelko ilmenee ylipelkäämisenä eli arkuutena tai alipelkäämisenä eli uhkarohkeutena, Pietiäinen jatkaa. Antipelon perustila on turvallisuushakuisuus, joka johtaa passiivisuuteen ja kyvyttömyyteen ottaa omavastuullisen elämän riski. (Yksi tapa hallita pelkoa on klovnin nauru kuolemalle.)





Nämä muistan hyvin nuoruudestani. Ylipelkäsin rakkautta, joka antoi vain olla sellainen kuin on. Laskelmoin menettäväni ystävän, jos alkaisin seurustella hänen kanssaan, sitten kun seurustelu kuitenkin loppuisi. Laskelmoin vähän muutakin. Mutta eniten pelkäsin vapautta, valinnan vapautta ammatinvalinnassa ja eettisissä kysymyksissä, vastuuta, omilla jaloilla seisomista, joka olisi ehkä ollut tarjolla sen rinnalla, joka ei oikein tiennyt, miten asioiden pitäisi olla.



Niinpä heittäydyin toiseen laitaan, uhkarohkeasti lakkasin odottamasta sitä varmasti oikeaa, joka tekisi aloitteen, ja aloin seurustella ensimmäisen halukkaan kanssa, joka sitä paitsi tiesi, miten asioiden kuului olla. Koetin välillä olla mahdollisimman hankala, jotta hän ymmärtäisi jättää minut, kun en itse pystynyt jättäytymään yksin. Vielä päättömämmin lähdin mukaan Paavalin synodin toimintaan vastustamaan nuorena teologian opiskelijana aktiivisesti naispappeutta, vaikka ihailin ja kunnioitin niitä, jotka eivät lähteneet. Pääni luuli tietävänsä paremmin.



Naispappeutta vastustavana naisteologina minut kutsuttiin riemumielin Paavalin synodin hallitukseen ja ohjeistettiin kirjoittamaan gradu raamatullisesta naisen seurakuntavirasta vaihtoehtona naispappeudelle. Synodin hallituksen kokoukset tuovat mieleeni sodankäynnin, vaikkei minulla sellaisesta olekaan itselläni kokemusta, isänisä vain soti sekä kansalaissodan että muutkin, ja isä ajautui merivartiostoon upseeriksi. Tunneperimää! Viholliskuva oli selvä, strategiat selvät, kuuliaisuus auktoriteeteille ehdoton.



Kun aikanaan aloin puhua ääneen, etten enää tiennyt, ketkä naispappeuskysymyksessä olivat oikeassa ja ketkä väärässä, miespapit kysyivät minulta, enkö pelännyt – joutuvani helvettiin ja vieväni lapset mukanani.



Pelkäsin olevani oikeassa nähdessäni muiden ympärilläni olevan väärässä. Pelkäsin vastuutani, kun näin, mitä elämä Jumalan yhteydessä voisi olla ja miten köyhää se yhteisöissäni oli: ilosta, rakkaudesta ja rauhasta puhuttiin kyllä, mutta niiden odotettiin toteutuvan vasta taivaassa; Kristus ei ollut kovinkaan läsnä muualla kuin sanassa ja sakramenteissa; armo oli vain pääsy taivaaseen. Pelkäsin jatkuvaa riitaa. Pelkäsin hylätyksi tulemista niin paljon että hylkäsin itse, ensin synodin, sitten herätysliikkeen, aviomiehen ja lopulta vähän lapsetkin saadakseni riidattoman eron miehestä. Tein kaiken sen voidakseni tuntea itse olevani elossa.









Viimeisenä iltanaan aterian jälkeen hän vetäytyy ystäviensä kanssa puutarhaan. Hän jättää ystävänsäkin vähän matkan päähän ja rukoilee yksinään: "Abba, Isä, kaikki on sinulle mahdollista. Ota minulta pois tämä malja. Ei kuitenkaan minun tahtoni mukaan, vaan sinun." Aikansa pelättyään ja rukoiltuaan hän kohtaa tyynesti sen mitä edessä oli.







Minua pelottaa taas, uskomukseni, jonka mukaan tehtäväni tässä maailmassa voisi olla tunteiden kohtaamisen ja yksinäisyyden esillä pitäminen yhtenä mahdollisena tienä Jumalan, ja siis todellisuuden ja rakkauden, kohtaamiseen. Pelottaa ja antaa rohkeutta.



On pelottavaa haluta jotakin joillekin toisille. Tietää heitä paremmin, mitä he tarvitsevat. Kuvitella, että se mikä näyttäisi toimivan omalla kohdalla, voisi toimia muidenkin kohdalla.



Pelkään yhä väittäväni ja vaativani niin kuin parikymmentä vuotta sitten, että kaikkien pitäisi kokea Jumala rakkautena samalla tavoin kuin minä. Pelkään asettavani saavuttamattoman tavoitteen.



Peloissani jämähdän. Olen töissä vihdoin saanut kerran kuussa toteutettavat tavallista kevyemmät Kaarinamessut vastuulleni.  En osaa tehdä messua koskevia päätöksiä. En rajaa sille kohderyhmää, en tarkoita sitä vain nuorille tai vain työikäisille tai lapsiperheille. Mainostan sitä laiskasti ja epämääräisesti.



Haluan lillua kaaoksessa, katsoa mitä tapahtuu, mihin suuntaan mennään, lähteekö sana kulkemaan ja kutsuvatko ihmiset toinen toisiaan paikalle.



Suunta on hyvä, vastaavat papit minulle kokouksessaan, kun kysyn. Tee tunnemessuja, sanoo piispa retriitissä, vain asiat joihin liittyy tunteita ovat ihmisille tärkeitä.



Jos teen messuja yksinäisyydestä, pelosta, vihasta, syyllisyydestä ja häpeästä käsin, löydänkö ketään tekemään niitä kanssani, vaikka tulossa olisi myös anteeksianto, ilo, rakkaus ja rauha? Onko se edes välttämätöntä?



Karkotanko loputkin isoset pois messua tekemästä sanoessani, ettei kenenkään ole pakko tehdä mitään, jos ei ehdi?



Mikä on tämä halu minussa? Tapahtuuko minun tahtoni vai Jumalan tahto? Vaikka olen vain multaa jos sitäkään, onko tehtäväni silti jotain? Jotain mistä pitäisi pitää kiinni vastoinkäymisissäkin? Vai olenko suuruusharhan vallassa, kun kuvittelen että heikkouteni voisi kääntyä vahvuudeksi, ylivoimakkaista tunteista voisi jakaa muillekin?

tiistai 26. kesäkuuta 2012

Miksi kirjoitan juuri tunteista?

Minulla on hankaluuksia tunteitteni kanssa. Välillä ne lyövät reippaasti yli kohtuullisten reaktioiden, välillä lamauttavat minut paikalleni. Leijun onnellisena muista välittämättä, tai pidän epäilyni omana tietonani. Vauvana huusin naama sinisenä neuvolan lattialla, kun minua oli kehdattu rokottaa. Riparilaisena kokeilin, puhuisiko minulle kukaan, jos en puhuisi kenellekään kahden viikon leirillä.

Olen koettanut metsästää itselleni söpöä diagnoosia, mutten ole onnistunut. Häikkää on, mutta vaikea sanoa, minkä nimistä. Piirteitäni tunnistan vähän kaikista häiriöistä, joitten kuvauksia olen lukenut. Olen lusinut kaksi pitkää terapiajaksoa oppiakseni olemaan ihmisiksi. Kammoan normaali-ihmisen kuvauksia.


Olen huono oppimaan uusia kieliä, paitsi muinaishepreaa. Sitä opeteltiin teologisessa tiedekunnassa ekana syksynä niin kauniin kaavoin, että sanojen taivutukset jäivät helposti mieleeni. Teologiseen päädyin, kun mikään muu ala ei kiinnostanut.

Eräs tunnekaavio kolahti minuun yhtä tehokkaasti kuin heprean taivutukset. Muita, jotka olisivat kokeneet samanlaista tunnistamisen riemua sen nähdessään, en ole tavannut - paitsi sen sotaveteraanin, jolla kaavion alun perin näin hänen omistamansa kirjan kannessa.

Vaille vastakaikua jääminen on vain lisännyt intoani kertoa kaaviosta. Silloin tällöin joku sentään tuntuu tunnistavan siitä jotakin.




Kaaviossa on ensin järki-ihminen, itsestään ja tunteistaan vieraantunut suorittaja ja selittäjä, joka hakee hermostuneeseen olotilaansa helpotusta nautinnoista tai henkisyydestä, turvallisuudesta ja auktoriteeteista. Hän ei sitoudu elämäänsä, vaan ajelehtii sitä. Hän ahdistuu, väsyy ja luovuttaa. Kielletyt tunteet varastoituvat kehoon, aiheuttavat jännityksiä ja sairastuttavat. Hän ei tunne itseään; tunteet eivät sido hänen kehoaan ja älyään yhteen. Hän kokee olemassaolon tuskaa ja saattaa joutua toisinaan hallitsemattomien tunneräjähdysten valtaan. Hän ei kestä olla yksin.

Kielletty tunne on tuntematon ja voimakas. Järki-ihminen luulee ja pelkää tunteiden ottavan hänet valtaansa ja musertavan hänet. Tunteet uhkaavat hänen aikuisuuttaan ja vahvuuttaan. Ne merkitsevät muutosta pois vieraantuneisuuden tilasta, ja sitä hän ei halua. Kaavion seuraava kohta, hyppy tunteisiin on hänelle siksi pelottava kuilun ylitys. Sen hän tekee vasta pakon edessä, niin kipeänä tai ahdistuneena ettei muuta vaihtoehtoa enää ole.

Näin Antti Pietiäinen, vyöhyketerapian teoreetikko, kirjassaan Tunne, antitunne, perimä. Johdatus tunteiden dynamiikkaan. Hänen mukaansa ihminen hakeutuu tässä kohdin terapiaan kohtaamaan tunteitaan ja antitunteitaan, joihin on paennut aitoja tunteita, tai hakeutuu muuten prosessoinnin tielle.

Minulla tuohon hyppyyn liittyi uskonnollinen kokemus.


Olin 36-vuotias. Minut vihittiin lehtoriksi marraskuussa Oulun tuomiokirkossa. Olin vastustanut naispappeutta puolet elämästäni haluttuani ensin hetken aikaa 17-vuotiaana papiksi ja paettuani hankalia päätöksiä pojan seuraan, joka sanoi, ettei tunteista kannattanut välittää. Jumala nimittäin välitti meistä, tuntui miltä tuntui. Olimme sittemmin menneet naimisiin, olin opiskellut teologiaa, synnyttänyt neljä poikaa, turhautunut kotona olemiseen, harrastanut huvikseni entistä kiivaammin naispappeuden vastustamista, koettanut käännyttää vastustajat näkemään, että Jumala on tärkeämpi kuin Raamattu ja rakkaus tärkeämpää kuin oikeassa oleminen. Naispappeuden vastustajat jopa maksoivat minulle lopulta palkkaa siitä. Olin uuvuttanut itseni ristiriidoillani ja hakemassa väsymykseeni helpotusta vihkimyksestä.

Naispappeutta vastustava piispa puki stolan toiselle olalleni, sillä kuuluisin diakonaattiin enkä papistoon. Hän laittoi kätensä pääni päälle. Korvani kuulivat: "Jeesus sanoo: Jos joku tahtoo olla minun palvelijani, seuratkoon minua. Missä minä olen, siellä on oleva myös minun palvelijani."

Missä minä olen! Kristus on kaikkialla, minä voisin joutua mihin tahansa, ja Kristus olisi siellä joka tapauksessa!

Piispantalon kahvikutsuilla pidin pyydetyn puheen: Jumala oli antanut seurakunnalle työntekijöitä siksi, että seurakuntalaiset oppisivat rakastamaan. Tajusin puhuvani jostain, mikä oli ollut minulle tärkeää, mutta ei ollut enää. En enää tiennyt, mitä Jumala minusta tahtoi, ja vielä vähemmän, mitä itse tahdoin.

Lakkasin hakemasta järkeviä neuvoja ristiriitoihini. Halusin vain kertoa elämästäni jollekin. Halusin nähdä itseni sellaisena kuin olen ja siihen tarvitsin toisen ihmisen peiliksi. Uskoin, että ihminen kertoo koko ajan tarinaa omasta elämästään, joko mielessään itselleen tai oikeasti jollekin toiselle. Kaikki se, mitä ei ota mukaan, aiheuttaa ahdistusta. Mitä tarkemmin kertoisin ja mitä vaikeampia asioita päästäisin mukaan, sitä enemmän ahdistus helpottaisi.

En liioin halunnut enää pakottaa itseäni toimimaan vastoin tunteitani.

Löysin ihmisen, joka suostui kuuntelijakseni ja sittemmin tunteitteni kohteeksi, mutta piti minuun käsivarren mitan välimatkaa. Vuosikausia auttoi ja riitti, että minulla oli vaikeneva peili, jonka edessä sain sisälläni vellovat asiat sanoiksi niin että itse kuulin, mistä saattoi olla kyse. Sen varassa kestin sisäistä kaaostani.

Tosin aika pian aloin myös odottaa dialogia, vastaavien kokemusten kuulemista häneltä. Sellaistakin tapahtui, muttei niin usein kuin kaipasin. Järki-ihmisen lailla olisin halunnut hallita ja määrätä.

Jossain vaiheessa keskustelukumppanikseni ilmestyi myös evankeliumien Jeesus. Olin häntä kartellut, koska pelkäsin hänen herättämiään intohimoja. Mutta kun otin vastaeronneena nelikymppisenä vihdoin pappisvihkimyksen vastaan, jouduin saarnavuorossa ollessani paneutumaan taas hänenkin asioihinsa. Tunnistin hänessä ja itsessäni paljon samaa.

Pääosa tämän käsikirjoituksen teksteistä on syntynyt viimeisen vuoden aikana. Osa niistä pohjautuu lehtikirjoituksiini, ja muutama romaanikäsikirjoitukseen joka ei koskaan valmistunut. Useimmiten olen niissä yhä kertonut elämästäni tuolle samaiselle kuuntelijalleni.

Kirjan jaottelu perustuu Pietiäisen kaavioon. Käyn läpi pelon, vihan, syyllisyyden ja häpeän, joita hän kutsuu aidoiksi perustunteiksi vyöhyketerapiassa kokemansa ja kuulemansa perusteella. Kun ihminen on tehnyt ensimmäisen tunnehypyn ja alkaa kuunnella tunteitaan järjen sijasta, juuri nämä tunteet nousevat muitten tunteiden kuten surun alta, hän kertoo, ja usein vielä tässä järjestyksessä. Olin kertonut tunteistani kuusi vuotta, kun näin kirjan ystävälläni, ja tunnistin tunteet kannen kaaviosta heti.
Kuvittelen näkeväni nuo tunteet myös evankeliumien Jeesuksella, pelon ja vihan selvästi, syyllisyyden ja häpeän päättelemällä niistä tilanteista, joissa häntä kuvataan. Yhä tapaan kaikkia tunteita myös itsessäni ihmisiä tavatessani, enkä vain puhtaita tunteita, vaan myös järjen kieltämiä, kahlehdittuja tunteita, joita Pietiäinen kutsuu antitunteiksi.

Kertomalla niistä vapaudun niistä, niin kuin synneistä vapaudutaan tunnustamalla ne. Käännyn yhä uudestaan mielessäni pois vanhasta. Luovun yhä uudestaan itsestäni, egostani, nöyrryn ei miksikään. Elämälläni eikä persoonallani ole mitään arvoa, millään ei ole. On vain tyhjyys.

Täysin luovuttaneena kykenen täyteen rehellisyyteen, koska silloin minulla ei ole enää mitään menetettävää. Kadottaessani itseni löydän itseni, omantuntoni. Uutta voi syntyä, kun vanha on kuollut. Tässä kohtaa Pietiäinen puhuu toisesta tunnehypystä, joka on ensimmäistäkin vaikeampi. Rehellisyys kun on järjelle kauhistus, egosta luopuminen mahdoton nöyryytys.



Minulla merkittävin ”toinen hyppy” tapahtui viime keväänä ja kesänä. Keväällä sain psykologisen testin tuloksen: en soveltunut sillä hetkellä työnohjaajakoulutukseen. Olin toiminut pappina liki kaksitoista vuotta ja samassa tehtävässä yli kahdeksan vuotta. Olin turhautuneena harkinnut seurakunnan tai työalan vaihtamista, mutta laskeskellut nykyisen paikkani edut niin suuriksi, että olin vain keksinyt hauskoja lisätehtäviä rutiinien seuraksi. Olin ajatellut että työnohjaajana pääsisin keskustelemaan asioista pintaa syvemmältä.

Katsoin paperiin kuin peiliin. Niin, tuolta minä näytän, tuollainen minä olen. Tuossa ovat selkeät piirteeni ja tuossa ailahtelevat. Suhtaudun tosiaan epäonnistumisiin optimistisesti ja onnistumisiin pessimistisesti. Mutta että joku psykologi voi puolestani päättää että kaipaamieni haasteiden kannattaisi liittyä itsenäiseen työhön kuten kirjoittamiseen eikä vuorovaikutuksellisiin juttuihin, jotta en väsyisi liikaa!

Seuraavana kesänä seurakuntayhtymän juhannusjuhlissa puhuin äidin muinaispuku päälläni yhdessä laulettujen kansanlaulujen ja kuunneltujen runojen pohjalta siitä, kuinka ihminen kohtaa luonnon, Jumalan ja omat tunteensa yksin, ilman seurakuntaa. Kuinka pelko on Jumalan kohtaamisen merkki (älkää pelätkö), kuinka pelon lisäksi viha, syyllisyys ja häpeä on kohdattava ennen kuin voi luopua itsestään ja antaa itselleen anteeksi. Kuinka ehkä vasta sitten on ilo, rakkaus ja rauha. Puhuin suunnittelemattomia. Sain kehuja (olen varmaan maallikko kun puhuin niin hyvin) ja lamaannuin viikoksi, kunnes tajusin:

Tässä se nyt ehkä on, minun tehtäväni tässä maailmassa: tarjota mahdollisuutta itsetutkisteluun. Muitten asia on, miten he tarjoukseen vastaavat. Kyse ei enää ole siitä, millainen minä olen, vaan siitä, mitä minun kauttani tulee tehdyksi. Jokin minussa kukkii ja hedelmöi.



Pietiäinen kutsuu aidoiksi syvemmiksi tunteiksi sitä uutta, mikä syntyy, kun vanha on lakannut olemasta ja kuollut. Ensimmäisen aidon syvemmän tunteen nimi on Anteeksianto. Se on omaantuntoon liittyvä inhimillinen kyky, joka edellyttää totuuden hyväksymistä itsestä, vanhemmista ja muista sellaisenaan ilman selittelyjä. Ilman väärän teon tunnustamista anteeksianto ei ole aito. Aito anteeksianto on omantunnon pakottava halu vapautua pelosta, vihasta, syyllisyydestä ja häpeästä sekä halu oppia tuntemaan itsensä.

Rakastuminen antaa voiman tunnustaa toiselle kaiken kuin lapsi. Pöytä puhdistuu vanhasta ja voidaan alkaa rakentaa uutta. Toinen syvempi tunne onkin rakkaus, Jumalan ominaislaatu. Rakkaus on ihmisen kyky iloita siitä, että on olemassa ja että olemassaolo antaa mahdollisuuden antamiseen ja antamisen iloon, itsestään ilman pakkoa, Pietiäinen kirjoittaa ja minä allekirjoitan, vaikka antamiseni onkin ajoittaista ja lähinnä tätä kirjoittamista. Rakkaus on tila, jossa vain on. Se ei odota vastapalvelusta eikä muutakaan palkkiota. Jatkuva pyrkiminen saada lisää on poissa. Rakkauden vastaanottaminen on yhtä vaikeaa kuin sen antaminen, sillä sitä varten pitää kokea olevansa arvokas ihmisenä.

Rakkauden ja ilon jälkeen tulee vielä syvempi tunne. Sillä on neljä nimeä: Totuus, Rauha, Onni ja Vapaus. Omatunto ohjaa ihmistä kohti tietoa hyvästä ja pahasta, kohti totuutta ihmisestä itsestään, ja samalla kohti hänen elämänsä tarkoitusta. Totuus tuo levon ja rauhan levottomalle. Se ei tavoittele mitään, kuten järki. Se vain on ja kysyy, mikä on oikein ja mikä väärin. Se vapauttaa kaikesta vallankäytöstä. Minä olen mitä olen, muut ovat mitä ovat. Vasta rakkaus paljastaa totuuden, sillä sen kohtaamiseen tarvitaan luottamusta.

Totuus on tunnetila, johon sisältyy täydellinen vapauden kokemus ja nyt-hetki. Toiminta, jopa rakastava antaminen loppuu aidon onnen tai sisäisen rauhan hetkellä. Aika, ajatukset, minä, paikka ovat poissa. Ollaan vain, välittömästi yhtä kaiken kanssa, odottamattomasti, tavoittelematta edes tätä olotilaa.


Minulle nämä Pietiäisen kuvaukset syvemmistä tunteista tuovat mieleen ajatuksen, jonka mukaan Kristus on läsnä uskossa: "en enää elä minä, vaan Kristus minussa". Itsestä on luovuttu, Jumalan henki vaikuttaa ihmisen kautta, salatulla tavalla ihminen ja Jumala ovat yhtä, ja yhtä selittämättömiä pohjimmiltaan.


Syvempiäkin tunteita pakenemme antitunteisiin, Pietiäinen huomauttaa. Tunnen myös ne kaikki itsessäni.

Tunnekaavioon kuuluu kahden hypyn ja seitsemän tunteen lisäksi vielä jokaiselle tunteelle kaksi antitunnetta: Jos en uskalla pelätä, olen arka tai uhkarohkea; jos en vihata, olen kiltti tai katkera; jos en rohkene kokea syyllisyyttä, syyllistyn turhastakin tai syyllistän muita; jos en häpeä, olen joko viaton enkeli tai täysin häpeämätön. Jos en kykene anteeksiantoon, takerrun tai pakenen; jos en rakkauteen, olen egoisti tai uhrautuja; jos en totuuteen, jään elämänvalheen tai megatotuuden vangiksi.

Sivupalkissa olevaan Kootut tunteet -juttuun olen koonnut toukokuussa omia ja Jeesuksen tunteita. Kesän aikana aion käydä kirjoitukset taas läpi. Koetan kirjoittaa mukaan juttua antitunteista, tavalla tai toisella. Metsästän hetkiä, jolloin en ole uskaltanut tuntea tunteitani, ja olen sen seurauksena reagoinut joko liian varovasti tai voimakkaasti. Ennakko-oletuksena arvelen Jeesuksen reagoineen niin kuin on oikein ja autuaallista.

keskiviikko 20. kesäkuuta 2012

Ilo elää ja rakastaa


Vanhasta tekstistä muokattu kolumni Kaarina-lehteen 4.7.:


Tapasin naisen joka sanoi näkevänsä että minussa oleva rakkaus on tullut minuun isältäni. - Ohoh, ajattelin, ja aiemmista tavoistani poiketen myös sanoin ääneen, että ajatus tuntui mahdolliselta, vaikkakin oli minulle täysin uusi.

Tunnen rakkauden olemisena. Muistan kokeneeni olon että olen rakastettu kymmenvuotiaana soutuveneen pohjalla. Äiti ja isä soutivat vuorotellen pitkää matkaa ystävien uudelle mökille saareen. Pikkusisko ja -veli olivat nukahtaneet. Kukaan ei ollut kenenkään kanssa eri mieltä eikä odottanut että joku tekisi jotakin eikä vain olisi. Kaikki oli hetken ajan hyvin.

Tuo sama mitään vaatimaton kotoisuus ympäröi minut nykyään useinkin. En ole vihainen itselleni siitä että istun pitkiä aikoja pelaamassa pasianssia tietokoneella tai että en tule soittaneeksi äidille joka viikko. Enkä ole vihainen lapsille siitä ettei heillä ole tarvetta raportoida minulle saaneensa töitä.

Ehkä siinä on jotain isän saamattomuudesta.


Kun tunnen itseni rakastetuksi, uskallan tuntea myös muut tunteeni pakenematta niitä.

Toisinaan pelkään ihmisten kohtaamista. Mitä jos toinen ei tulekaan paikalle ja jään yksin? Mitä jos emme ymmärrä toisiamme ja tulen torjutuksi ja hylätyksi? Jos taitamattomuuttani hylkään toisen?

Toisinaan vihastun, kun asiat eivät mene niin kuin haluaisin. Tunnen syyllisyyttä, kun joku tahtoo jotain muuta kuin minä ja tuotan pettymyksen. Häpeän, kun en osaa olla niin kuin muut.

Minulta kestää hetken ottaa nuo tunteet vastaan. Mutta kun olen aikani kärvistellyt niissä, saatan olla valmis luopumaan siitä, mitä halusin saada tai mitä luulin olevani. Itsestäni. Otan vain vastaan, mitä elämä antaa.

Lakkaan silloin vaatimasta myös muilta. Alan kestää sitä, että he haluavat ja tarvitsevat eri asioita kuin minä. Alan puhua ääneen harmin- ja ilonaiheitani. Uskallan ottaa riskin tulla torjutuksi.

Sillä minusta pulppuaa ilo. Asioita tulee tehdyksi ilman sen kummempia haluamisia tai vaatimisia tai kiitoksenkipeyttä.


tiistai 19. kesäkuuta 2012


Kesäisin minulla on kantapaikka: usein poikkean Vaakahuoneelle syömään jotain ja kuuntelemaan venäläisten soittamaa jatsia. Minulla alkaa olla jo kantapöytäkin: istun orkesterin takana. Katselen välillä soittoa ja välillä jokea oviaukosta, josta tuuli puhaltaa hiukan sisään. Rankan työpäivän päätteeksi saatan joskus juodakin jotakin. Haikea soitto tuo hetkeksi mieleeni kumppanin kaipuun, mutta se haihtuu pian. Näin on nyt hyvä.

torstai 14. kesäkuuta 2012

Olen ollut iloinen edellisen postauksen jälkeen, erityisesti sen viimeisestä lauseesta. Se on sukua sille ajatukselle kolminaisuuden päivän saarnassani, jonka koin jääneen vaille vastakaikua. En muistaakseni muotoillut lausetta vielä keskustellessamme, mutta silti jäi olo, että nyt asiani kuultiin.

Tosin voi olla oikeampi muistikuva, että keskustelu päättyi kummankin hämmennykseen siitä, että voisiko pelastuksessa olla kyse vain siitä, että on oma itsensä.


tiistai 12. kesäkuuta 2012

Pelastus ja tunteet

Tapasin pitkästä aikaa toisen niistä miehistä joiden kanssa keskusteleminen lämmittää mieltäni erityisesti. Lopuksi tuli puhetta myös Kaarinamessuista ja tästä käsikirjoituksesta.

Tunteet ovat tärkeitä, hän sanoi, mutta eikö pelastus ole kuitenkin jotakin muuta? Eikö ihminen kaipaa jotain itseään korkeampaa?

Tunteet ovat energiaa, vastasin, ja pelastuskin on energiaa: Pyhä Henki johdattaa, luo iloa ja rakkautta. "Antitunteet" voi nähdä "vanhana ihmisenä" joka riisutaan pois. Kun luopuu vaikka katkeruudesta ja kiltteydestä, jäljelle jää viha, joka kertoo mikä juuri minulle on hyvä ja paha.

Pelastus ei ole yläpuolellamme vaan allamme. Se jää kun kaikki muu riisutaan.

Olemme Jumalan kämmenellä kuin pieni vauva joka huutaa välillä harminsa ulos.


lauantai 9. kesäkuuta 2012

Poika kysyi illaksi konserttiin. Kieltäydyin työväsymyksen takia. Piristyin. Ei-sana virkistää kummasti. Mahdollisuudet sinänsä. Olisin voinut mennä, voin olla menemättäkin.
Töissä en soita puheluita, koska ääneni kuulostaisi väsyneeltä, vaikka tapasin hauskoja naapureita bussissa. Olen repinyt jo yhden kaste- ja yhden kummitodistuksen, toisessa oli nimi väärin ja toisessa syntymäaika. Muistaisinpa tämän illalla kun mietin otanko nukahtamislääkkeen vai en.
Soitin työasioissa kahteen väärään numeroon, kun en saanut käsialastani selvää. Hajosin hetkeksi. Tehtäväni epäonnistui. Pelasin pasianssia. Kirjoitan tätä. Lähden työpaikalle tekemään työasioita.

perjantai 8. kesäkuuta 2012

Imuroin muurahaisten hiekkalinnat ja muutaman muurahaisen pesuhuoneesta ja saunasta siltä varalta että saisin yövieraita, asia kun jäi toissapäivänä auki. Ruokaa ostin niin että sitä on jakaa muille, mutta jaksan syödä kaiken itsekin, tilanteen mukaan.

Aamulla olo oli raskaahko, mutta menin silti kutsuttuna tiedotustilaisuuteen uteliaisuuttani. Raskauttava aavistukseni osui oikeaan, mutta kehujen sivusta kuuntelemiseen turtui. Paluumatkalla jokivarren pelloilla raskaudesta ei ollut jäljellä mitään.


torstai 7. kesäkuuta 2012

Tasapaino

Itse asiassa tänään suunniteltiin myös riparia. Ripari on valvottaja vanhastaan.

Olen hyvä riparilla, jos saan tarpeeksi tilaa olla omanlaiseni. Omalaatuisuuteni vain poikkeaa sen verran paljon normaalista riparitouhusta, että tilan hakemisesta tuppaa syntymään törmäyksiä. Kerroin sen työparilleni jo syksyllä.

Tänään törmäsimme, ja minä pysyin pystyssä, toivon mukaan hänkin. Lopputulos oli se, mitä ajattelin jo viime kesän riparilla tämänkesäisestä: vedän itse Paratiisipolun tarinan läpi, yhden osan joka päivä. Kaikki ovat mukana ekassa osiossa, mutta muuten muut vetäjät saavat vetää omia aiheitaan perinteisesti eikä isosiakaan tarvita paljon muuhun kuin muutamaan sessioon, jotka toteutetaan silloin kun olisi muutenkin ryhmis. Ellei sitten leirin mittaan muuta sovita.

Vielä viime kesänä olisin tarvinnut muiden vetäjien tukea vetääkseni jutun läpi täysillä. Nyt näyttäisi riittävän se, että riparilaiset ovat kutakuinkin hereillä kanssani. Niin kuin olivat viime leirin alussakin, mutta silloin koetin vielä vetää koko porukkaa mukaan tarinaan. Kyllästyneisyys tarttui vanhoista konkareista joille tarina oli jotain ylimääräistä ja intoni lopahti.

Luotan siihen että nuoret tunnistavat saman ytimen eri tavoin kerrotuista jutuista.

Isosten ja kesätyöntekijän kanssa muotoiltiin leirin tavoitteeksi yhteishenki ja tila olla oma itsensä.

Jaksan vetää Paratiisipolun vielä kerran, koska olen luvannut miettiä loppukesällä ehdotuksen siihen liittyvään koulutukseen. Ensi vuonna ehkä tunnedraamoja evankeliumiteksteistä tai jotain.

Ilo juovuttaa

Nukuin puolitoista tuntia. Nyt valvon kolmatta tuntia. Olen vaan niin onnellinen.

Eilinen työpäivä sisälsi kolme pitkää tovia keskusteluja, joissa kahdessa puhuttiin vaikeistakin asioista. Lisäksi tarjouduin tarvittaessa majoittamaan vaihtoehtomuusikoita viikonvaihteessa, kun en jaksa uskoa että kaksikymmentä tai edes viisitoista mahtuu nukkumaan yhteen olohuoneeseen.

Tähän vaivaan työpaikkalääkäri tarjoaa mielialalääkettä ja psykologinen testi ihmisten tapaamisen rajoittamista.

keskiviikko 6. kesäkuuta 2012

Tunteiden vietävänä

Mieli musteni sunnuntaina kahden messun jälkeen. Oli pyhän kolminaisuuden päivä. Olin saarnannut ranskalaisilta viivoilta salatun Jumalan läsnäolosta kasteen, uskontunnustuksen ja ehtoollisen näkökulmasta; jokaisessa kolmessa kohdassa siitä kuinka Jumala on läsnä kaikessa luodussa, syyllisyydessämme ja elämänilossamme. Kello oli paljon, kun messut lopppuivat, vaikka veisasimme vain kolme virttä, joista kahta kahdessa kohtaa. Olin siis saarnannut kauan.

Kaunis puhe. Hyvä että puhuit siitä että Kristus oli läsnä kun maailmaa luotiin. Kirjoitat korkealentoisesti. Kadehdittavaa että puhut ilman paperia.

Minulle jää olo, etten silti saanut palautetta; epävarmuus siitä, kuuliko kukaan minun väittävän, että Kristus on läsnä syyllisyydessä.

Vielä tiistaina herään mieli mustana. Onnitteleeko minua kukaan, kun syntymäpäiväni on toista vuotta piilossa Facebookissa? Olenko onnistunut työntämään kaikki kaverini niin etäälle, että jään vaille huomiota?

Itse asiassa olen tehnyt sen tahallani. Itse asiassa en pidä onnitteluista enkä ihmisistä liian lähellä.

Äiti ja täti ovat käyneet edellisenä päivänä oma-aloitteisesti kylässä, kerrankin. Pojat ja yhden tyttö lähtisivät kanssani pyörä- ja nyyttäriretkelle Ruissaloon. Sekin, joka joutuu menemään päivystävälle hammaslääkärille ja perumaan tulonsa, tulee aamulla käymään.

Saaronniemen kärjessä ilo tulee täytenä, mutta tyynenä. Meri kahta puolta, hyvää ruokaa, tuulessa heiluvia ruohoja, leppoisaa keskustelua johon kaikki osallistuvat. Levollisia tulevaisuuden suunnitelmia joihin ei vieläkään juuri kuulu vakituinen palkkatyö.

Facebook ei onnittele ennen kuin puoli kahdeltatoista illalla. Yksi vanha ystävä muistaa aina syntymäpäiväni ja onnittelee, vaikka juuri häntä olen koettamalla koettanut pitää kauempana. Emme ole edes Facebookissa kavereita. Ilahdun hänen onnittelustaan ensimmäistä kertaa vuosikausiin.