Raamatun ulkopuolelle jätetyt Pseudo-Matteuksen evankeliumi ja Tuomaan lapsuusevankeliumi kuvaavat Jeesusta aika hankalana lapsena. Hän suuttui helposti tovereilleen ja opettajilleen, kun nämä sotkivat hänen leikkejään tai koettivat opettaa jotain, minkä hän jo osasi. Vihoissaan hän tuli tappaneeksi yhden jos toisenkin ihmisen. Joosefille valittaminen ei paljon auttanut, mutta Maria laittoi poikansa korjaamaan vahingot ja herättämään tapetut taas henkiin. Perhe joutui silti muuttamaan usein valitusten takia.
Jutut tuskin ovat täyttä totta, mutta Raamattuunkin hyväksytyt evankeliumit kuvaavat Jeesuksella samantapaista hankaluutta ja äkkipikaisuutta. Kaksitoistavuotias tekee oman päänsä mukaan ja jää Jerusalemin temppeliin juttelemaan, vaikka vanhemmat olettavat hänen lähteneen muiden mukana kotiinpäin. Aikuisena hän näyttää varta vasten loukkaavan ihmisiä toisinaan: saarnatessaan kotikylässään, perheensä tullessa hakemaan häntä kotiin, kanaanilaisen naisen pyytäessä häneltä apua, solvatessaan fariseuksia, ajaessaan kaupustelijat pois temppelistä.
Kaikissa näissä tapauksissa saattaa olla kyse Jeesuksen tehtävästä. Hän tiesi mitä teki, ja kun muut koettivat kyseenalaistaa sen – vaikka sitten liiallisella kehumisella kuten Nasaretissa – hän ei arastellut käyttää kovia sanoja. Hän veti rajaa itsensä ja muiden välille. Hän oli muille vihainen – hetken, tarpeen vaatiessa, ja saattoi sitten antaa periksikin näitten tahdolle.
Näyttää kuin Jumala olisi ollut vihoissaan ja pettynyt silloin, kun hän ajoi Eevan ja Aatamin pois paratiisista. Nämä kun olivat vetäneet rajaa itsensä ja hänen välille, ajatelleet itse ja itsenäistyneet, kuten jokaisen kasvavan ihmisen tulee jossain vaiheessa tehdä suhteessaan vanhempiinsa ja auktoriteetteihinsa.
Sama erillisyyden aiheuttama vihaisuus toistuu läpi Israelin kansan historian. Kun kansa toimii oman päänsä mukaan, Jumala suuttuu ja rankaisee. Kun kansa nöyrtyy tunnustamaan, että Jumala on oikeassa ja ihmiset väärässä, kaikki on taas hetken hyvin.
Johanneksen evankeliumissa Jeesus korostaa sitä, että Isä ja hän ovat yhtä, ja samoin ihmiset joihin hänellä on yhteys. Muut evankeliumit kuvaavat, kuinka Getsemanessa Isän ja Pojan tahdot törmäävät. Poika kokee, että Isä tahtoo hänen suostuvan kärsimykseen ja kantavan vastuun siitä, miten on ärsytellyt johtomiehiä. Poikaa pelottaa, hänen tekisi mieli väistyä. Lopulta hän nöyrtyy ja suostuu hävettävään ja noloon tilanteeseen, suostuu ihmisten hylättäväksi ja erilleen Isästä.
Kun Eeva Eedenissä uhmaa Jumalan tahtoa, siinä on ehkä hippu vihaa mukana. Mikä Jumala on sanomaan hänelle, mistä saa syödä ja mistä ei? Kun Poika Isän tahdon mukaisesti kuolee ristillä, häpeäpaalussa, näyttää siltä kuin Isä vihaisi häntä loukattujen fariseusten mukana.
Jotkut kääntävät vihan itseään kohti ja masentuvat. Jotkut keräävät sitä aikansa sisälleen ja saavat mitan täyttyessä raivonpuuskia. Jotkut menevät hiljaisiksi, kun suututtaa, etteivät loukkaisi muita. Jotkut rakentavat vihasta pysyvän olotilan ja tarjoavat sitä muillekin. Yhteinen vihollinen lähentää ja luo yhteishenkeä, viha vetää rajaa meihin ja muihin.
Vihainen ihminen pelottaa. Oma viha pelottaa sekin, vaikka sillä on meille tärkeää asiaa.
Vihasta alkaa paikkani maailmassa. Minä alan kohdasta jossa vihastun. Siinä eroan äidistäni ja isästäni ja ystävistäni ja vihamiehistäni, Jumalastakin. Siinä kaikille yhteinen elämä näyttäytyy juuri minun ääriviivojeni sisällä.
Kasteensa ja Jumalan rakkaudentunnustuksen jälkeen Jeesus vetäytyi neljäksikymmeneksi päiväksi yksinäisyyteen. Hän joutui punnitsemaan sitä, miten täyttäisi paikkansa ja tehtävänsä maailmassa. Hän joutui sanomaan ”ei” erilaisille mahdollisuuksille. Lopulta jäljellä oli se tapa, jolle jokin hänen sisällään sanoi ”kyllä”. Myöhemminkin hän joutui toisinaan sanomaan ”ei” muitten ehdotuksille ja vaihtoehdoille: ”Mene pois, Saatana” ja hakemaan vahvistusta omalle tielleen yksinäisyydestä.
Positiivisen palautteen ja jatkuvan kannustuksen väliin on hyvä saada tosinaan myös ”ei”-vastaus. Kaikki ei aina ole ok. Tehtävämme tässä maailmassa ei voi olla suostuminen kaikkeen mahdolliseen.
Olen vastuussa vihasta, joka syttyy omien ääriviivojeni sisällä. Viha estää minua suostumasta huonoon kohteluun. Viha on energiaa, jolla voin muuttaa asioita paremmiksi – tai huonommiksi. Siksi on viisautta vetäytyä vihaisena hetkeksi omiin oloihini tai peräti itseeni ja kuulostella, mihin viha minua kutsuu, minkä se haluaisi olevan toisin ja miten siihen voisin päästä. Pitäisikö minun rohjeta sanoa jollekin asialle tai ihmiselle ”ei”? Miten sen tekisin?
Meillä on kaiketi syytä olla vihaisia myös siitä, että meitä kutsutaan kirkossa syntisiksi. Väitetäänhän silloin, ettemme hoida tehtäväämme tässä maailmassa kunnolla. Synti vetää rajan meidän ja Jumalan välille, erottaa meidät toisistamme.
Juuri syntistä Jumala rakastaa ja kutsuu vuorovaikutukseen kanssaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti