Joulu lupaa meille iloa ja rauhaa. Kaikelle kansalle kerrotaan suuri ilo. Julistetaan rauhaa ihmisille, joita Jumala rakastaa.
Tuo valo tulee keskelle pimeyttä. Halveksitussa yötyössä oleville sanotaan, ettei heidän tarvitse pelätä; samoin kihlaparille, jolle on syntymässä heidän liittonsa ulkopuolinen lapsi.
Tuo valo myös aiheuttaa pimeyttä, kateutta ja vihaa, pelkoa syrjäyttämisestä. Vastasyntynyt halutaan tappaa, hän joutuu pakenemaan.
Adventin aika on varattu itsetutkistelulle. En voi ottaa vastaan iloa ja rauhaa, ellen suostu ottamaan vastaan myös muita tunteitani.
Tunteet ovat pelottavia, niissä on hurjasti voimaa. Niitten vallassa ihminen toimii harkitsemattomasti, kuuntelematta järjen ääntä, lapsen tavoin. Mitä muut sellaisesta ajattelevat?
Tunteet syntyvät nopeasti, ennen ajatusta. Ne nousevat jostain syvältä, kehomme muistista. Ne kertovat, mikä juuri minulle on hyvää ja mikä pahaa.
Sitä mikä pelottaa on syytäkin pelätä. Tai ainakin on joskus ollut syytä pelätä. Mutta onko enää? Onko kaikki uusi uhka sille, mihin olen tottunut turvaamaan?
Viha varjelee minua suostumasta asioihin, jotka minua uhkaavat. Vihan voimalla pystyn sanomaan ”ei” silloin, kun se on tarpeen. Viha auttaa minua tekemään eron itseni ja muiden ihmisten välille hylätyksi tulemisen pelosta huolimatta. Vihaa kuuntelemalla opin tietämään, mitä tahdon ja mitä en.
Muitten viha minua kohtaan herättää minussa syyllisyyden. Olen saanut toisen puolustautumaan, olen uhannut häntä. Olen hänen kannaltaan tehnyt väärin.
Häpeä on tunteista kipein. En häpeä sitä, mitä olen tehnyt, vaan sitä, mitä olen. Olen kokonaan väärällä tavalla olemassa. Haluan piiloon.
Älä pelkää. Älä tapa äläkä satuta toista. Saat anteeksi. Saat tulla lähelle juuri sellaisena kuin olet. Tunteiden kohtaaminen mahdollistaa itsestä luopumisen. Siitä syntyy ilo ja rauha.
Kolumni Kaarina-lehteen 7.12.2011
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti